Täällä ollaan!

Ympyrä sulkeutuu. Kolmen kuukauden harjoittelu on takanapäin ja olen kotoutunut tänne puhtaaseen, pimeään ja Pekingiä huomattavasti lämpimämpään Suomeen. Enää ei tarvitse odotella töihin pääsyä, jotta valmiin blogitekstin saisi julkaistua. Muutama keskeneräinen tekstinhahmotelma jäi lepäilemään läppärin tiedostojen syövereihin, laiska kun välillä osaan olla.

Pieni paniikki kun ei matkalaukkuvaakaa. Yläraja 23kg.
Tässä kuva lentokentän baggage dropin vaa'asta. Perfect much?

Mutta Kiina. Luonnollisesti jään kaipaamaan sieltä useita asioita. Ykkösenä ruokaa. Sitä, että ulkona ollessaan voi olla satavarma siitä, että jostain lähistöltä löytyy halpaa ja herkullista kiinalaista. Ja sitä, kuinka ystävällisestä tarjoilijasta ilahtuu kahta enemmän, kun sellainen ei ole itsestäänselvyys. Ja sitä, kun kaupasta lähtiessä huikataan 慢走啊! – kulje varovasti. Ja kuinka matkalla töihin voi ostaa katukeittiöstä aamupalaksi pari yhden rämpylän baozia, kahden ja puolen rämpylän babaozhoun tai vähän kalliimman mutta edelleen alle euron maksavan täytetyn munakasrullan. Ruoanlaittoa on tosin ollut ikävä, hyvä olla taas täällä paremmin varusteltujen keittiöiden valtakunnassa.
   Kiinan parhaita puolia on myös se, että siellä kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa ilman että kukaan kauheasti ihmettelee. Eläkeläisten diskotanssiflashmobit keskellä vilkasta kävelykatua tai sivistyneen näköisen nuoren naisen oopperalaulu matkalla ruokakauppaan ovat ihan arkipäivää. Jos joku vähän törttöilee liikenteessä tai tekee uukkarin keskellä risteystä niin mitä sitten, kaikkihan tekevät niin. Kiinalaiset ovat tietyllä tapaa enemmän luonnonlapsia ja valtavassa kaupungissa tapahtuu koko ajan kaikkea.

   Ääneen tätä en sanoisi, mutta ehkä on vähän ikävä myös sitä, että erottuu massasta. Ja sitä, miten helppo on tehdä paikallisiin vaikutus hyvin puutteellisellakin kielitaidolla.

Nyky-Peking ei enää juuri muistuta sitä Pekingiä, jossa synkällä 90-luvulla (ja vähän myös harmaalla 2000-luvulla) asuin, mutta ilmapiirissä on edelleen jotain tuttua. Ikävin muutos on ehdottomasti ollut saasteiden raju lisääntyminen, mikä on ehkä suurin syy siihen, miksen haluaisi siellä enää kovin pitkää ajanjaksoa asua. Mutta takuulla tulen loppuelämäni ajan käymään Pekingissä muutaman vuoden välein.

   Ja ainakin yksi kämppiksistä on todella innostunut tulemaan käymään Euroopassa saatuaan positiivisen kuvan länsimaisesta hyvinvoinnista, vaikken mielestäni erityisemmin edes mainostanut tai tuputtanut onnellisia elinolosuhteitamme. Kukaan neljästä kämppiksestä ei ole eläissään käynyt ulkomailla, eli ehkä heidänkin elämänsä ja maailmankuvansa vähän rikastui tästä vähän erilaisesta asukista kattonsa alla.

Vaikka liitelisin missä päin maailmaa minkä hyvänsä pituisen rupeaman ja vaikka siellä olisi kuinka kivaa, niin kotimaahan on kyllä aina ollut ihana palata. Kyllä sitä miettii, että pitäisi lakata pilkkomasta elämäänsä ympäri maailmaa tällä vauhdilla, mutta sitten sitä taas vain päätyy jonnekin. Lienee geeneissä.

   Tähän siis päättyvät Kiina-ilmiöt, katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

   Rauhallista joulua ja elämyksellistä uutta vuotta kaikille!

Markkinointi ja mainonta

Jotteivät rapeat kolme vuotta markkinoinnin opintoja menisi tyystin hukkaan, saatte syvällisen analyysin kiinalaisen markkinoinnin ihmeellisestä maailmasta.

   Kiina elää mainoksista vähintäänkin yhtä paljon kuin Englanti. Televisiomainokset ovat yleensä jokseenkin hysteerisiä tai psykedeelisiä ja ulkomainonta kukoistaa. Kotioven kahvasta löytyy harva se päivä kaiken maailman lippulappusia, eivätkä kiinalaiset ole kuulleetkaan ”ei ilmaisjakelua, kiitos” -kulttuurista. Lyhyitäkin Youku-videoita ennen joutuu katsomaan puolisen minuuttia mainoksia, mutta sama taitaa kyllä päteä myös suosituimpiin YouTube-videoihin.

Tykkäsin yllä olevasta kasvovoidemainoksesta, joka löytyi metrotunnelin käytävästä.

”Puuttuuko raha, asunto, poikaystävä? Miten vain, iholtasi ei saa puuttua mitään!” Ja tytön kohdalla: ”Näkyykö minusta, että olen nukkunut vain kaksi tuntia?”

Kauppojen ulkopuolella on usein ikäiseni tyttö (no, vaikeahan näitä on arvioida kun kiinalaisilla naisilla on tapana näyttää samalta 15-vuotiaasta 40-vuotiaaksi) kuuluttamassa megafoniin päivän tarjouksia tai muuta mukavaa. Oma korvani pitää kaupan edustalla kuuluvaa möykkää todella luotaantyöntävänä, mutta kai se möykkä sitten kohderyhmäänsä vetoaa.

   Puhelinmyynti ja mainosviestit ovat Kiinassa ihan nextillä levelillä. Ei ole tavatonta saada päivittäin tusinan verran tekstiviestejä kaiken maailman yrityksiltä, vaikkei olisi ikinä luovuttanut numeroaan mihinkään. Puhelinmyyjät ovat ahkeria soittelemaan, vaikkakin osa puhelimitse esitetyistä tarjouksista on vain automaattiviestejä. Vaan mikäs siinä; jos yksi sadasta vastaanottaja tarttuu viestissä olevaan tarjoukseen, niin pelkästään Pekingin alueelle lähetetystä viestistä yritys saisi jo 200 000 uutta asiakasta.

   Joka ikisellä kioskilla, kaupalla ja liikkeellä on oltava ulkopuolellaan myös kyltti, joka vilkkuvilla neonvaloilla kertoo ravintolan nimen tai esimerkiksi ”täältä saa lähiliikenteen junalippuja”. Tämä outo valoilmiö ulottuu myös pikkukaupunkeihin, sillä onhan rafla ilman blingbling-kylttiä kuin talo ilman aitan polulla astelevaa emäntää.

   Kiinalaiset verkkosivustot ovat täydellistä sekametelisoppaa. Navigointi on yleensä epäkäytännöllistä, sivujen reunat täynnä mainoskuvia ja mahdollinen asiallisuus tukahdutettu ylitsevuotavaan värienkäyttöön – tämä tietysti pätee valitettavan moneen sivustoon ympäri maailmaa, mutta Kiina vie tässä voiton, mennen tullen. Kansainvälisten firmojen kiinalaiset sivut näyttäisivät kuitenkin vastaavan yllättävän hyvin alkuperäistä saittia. Ilmeisesti tämä korostaa merkin ulkomaisuutta, joka monessa tapauksessa on kuluttajan mielestä hyvä ominaisuus.

   Tuotemerkit ovat jostain syystä valtavan tärkeitä. Kämppiksellä on tapana udella suosimiani tuotemerkkejä maitopurkeista piilareihin, vaikka olen useasti huomauttanut, etten ole lainkaan brändiuskollinen suurimmassa osassa ostopäätöksistäni. Enkä ole koskaan aiemmin päässyt esittelemään meikkilaukkuni sisältöä tuote tuotteelta ihan vain selostaakseni, että yleensä ostan vain jonkin satunnaisen ripsarin halvemmasta päästä. (Jep, sillä kyllä oli se tyttökaveri.)

   Kiinalainen kuluttaja on huomattavasti länsimaista helpompi saada ostamaan uusinta teknologiaa ihan vain siksi, että se on uusinta. Tosin osalle populasta riittää se, että tuote näyttää uudelta ja kalliilta, mihin luonnollisesti perustuu piraattituotteiden menestys niin elektroniikassa kuin tekstiileissäkin. Tinkimismarketeissa saa nähdä huomattavasti vaivaa, jos haluaa löytää vaikkapa edullisen laukun, joka ei edes yritä esittää mitään huippumerkkiä.

   Eikä kiinalaisesta markkinoinnista puhuttaessa voi jättää huomiotta WeChattiä. Monesta ravintolasta saa alennuksen tai muun palkkion ravintolan WeChat-sivun seuraamisesta, ja somemarkkinointia tapahtuu ylipäätään enemmän tässä älypuhelinsovelluksessa kuin ensisijaisesti koneella käytettävillä alustoilla. Suomessa kyllä roikutaan puhelimien äärellä busseissa, kaduilla ja kavereiden seurassa, mutta uskokaa tai älkää, pekingiläiset vaikuttavat viettävän vielä paljon enemmän aikaa mobiililaitteidensa parissa. Kaikkien kliseisten markkinointimottojen emoa siteeraten yritykset siis todellakin osaavat tavoittaa asiakkaansa siellä, missä he ovat.

   Näin tällä kertaa. Viikon päästä istuskelenkin jo Espoossa ihmettelemässä, miksi saan koko ajan eteeni uunissa paistettua ruokaa, miksi autot hidastavat kun olen astumassa suojatielle ja miksi ihmeessä kaikki menevät kylppäriin sukkasillansa.

Käytöksen ABC

Kiinalaiset on ihan sivistymättömiä, ne vaan etuilee ja tönii ja räkii miten sattuu. Ja ryystää ja maiskuttaa ja röyhtäilee. Huutaa aamulla ja illalla ku naapurustossa yritetään nukkua. Tuijottaa ja naureskelee ja kommentoi ulkonäköä hävyttömän suorasukaisesti.

   Sanoo moni länkkäri. Eivätkä ne ihan väärässäkään ole.

   Pekingiläiset ovat kuitenkin usein käytöstavoiltaan huomattavasti länsimaisempia kuin ulkopaikkakuntalaiset, joita on sentään vain alle kolmasosa kaupungin asukkaista. Pekingiläinen ei tuijota, osaa yleensä jonottaa ja saattaa autoillessaan jopa hidastaa ollakseen ajamatta jalankulkijan yli. Mutta sivistyneellekin kiinalaiselle on ookoo esimerkiksi ryystää kuumaa keittoa suoraan kulhosta ja huomauttaa sukulaiselle tai hyvänpäiväntutulle tämän lihoneen, eikä sitä oteta tai tarkoiteta otettavaksi minään loukkauksena.

   Moiset kommentit oppii kyllä yllättävän äkkiä kuittaamaan välinpitämättömällä hymyllä. Enää ei haittaa, kun kämppis kysyy, millaisia suomalaiset yleensä ovat ruumiinrakenteeltaan ja toteaa perään "sähän et oo mikään ihan laiha" tai kun ravintolan naapuripöydässä ihmetellään avoimesti, miten nuo nuoret tytöt syövät niin paljon, vaikkeivät ole edes lihavia.

   Positiivisiakin kommentteja jaellaan länsimaisittain katsottuna turhan suoraan. Länkkärityttö saa jatkuvasti kuulla kauneudestaan etenkin keski-ikäisiltä tädeiltä. Kommentteja ei mitenkään voi ottaa henkilökohtaisina kohteliaisuuksina, kun niitä saa ihan vain näyttämällä länsimaalaiselta. Ja hyvä ettei, sillä vaikka kehuja jaellaan avokätisesti, imarreltu "kiitos" ei edes oikein sovi vastaukseksi. Täkäläiseen kulttuuriin kuuluu, että kehut torjutaan vastaamalla esimerkiksi "mitä ihmettä, minäkö", "nyt sinä kyllä liioittelet", ”enpäs puhu kiinaa läheskään tarpeeksi hyvin” tai "höpsistä, itsehän olet paljon minua fiksumpi". Omaan suomalaiskorvaani tuollaiset lausahdukset tietysti kuulostavat lähinnä lisäkehujen kalastelulta.

   Mitä tönimiseen tulee, no, se nyt on miltei pakollinen toimenpide miljoonakaupungin kadulla kulkiessa. Vaikka Itä-Aasiassa fyysinen läheisyys ei tunnetusti ole kovassa huudossa – jopa suomalaiset halailevat kavereitaan ja perheenjäseniään enemmän kuin kiinalaiset – niin käytännön syyt ovat varmaan hävittäneet tarpeen henkilökohtaiseen tilaan.

   Kiinalaisia on paljon. Niin kuin ihan tosi paljon. Julkiset kulkuneuvot on ruuhka-aikaan niin täysiä, että voi joutua odottamaan parinkin metron ohi ennen sisälle mahtumista, ja kiinalaiset ovat sentään aika hyviä pakkautumaan pieneen tilaan. Samaan aikaan kaduilla matelee loputon autosuma, ja kymmenet pilvenpiirtäjät pitävät suojissaan tuhansia asukkaita. Väkeä siis riittää maan alta korkealle taivaisiin, ja täällä Pekingin ydinkeskustaa huomattavasti rauhallisemmassa Chaoyangin kaupunginosassakin on kolme kertaa tiheämpi asutus kuin Helsingissä.

Niin että kyllä, kiinalaiset osaavat kyllä töniä, räkiä, kälättää ja murahdella asiakkaille. Parasta on osata viitata kintaalla ja ehkä harjoittaa omalla esimerkillään pienimuotoista tapakasvatusta.  Ja joissain tapauksissa tietysti sopeutua paikallisiin käytäntöihin – päästäkseen kadulla eteenpäin on parasta oppia survomaan tietään väkijoukossa, ja päästäkseen tien yli on parasta vain mennä eikä meinata.

   Pahoittelen kuitenkin jo etukäteen niitä ylimääräisiä etuiluja ja välinpitämättömiä pois tieltä sysäämisiä, joita tulen muutaman viikon päästä Suomessa harjoittamaan ennen jälleensopeutumista omaan kulttuuriini.

Muistan marraskuun

Kauan on päässyt vierähtämään edellisestä postauksesta, mutta päätin tässä vielä elvyttää Pekingin ankan ja ryhdistäytyä viimeisen kolmen viikon ajaksi. Arkipäivät ovat kuluneet töissä ja satunnaisten iltamenojen sävyttäminä, mutta tässäpä kuvaus marraskuun viikonloppujen tapahtumista.
Ensimmäisenä viikonloppuna junailin suomalaisen kaverin kanssa kolmen tunnin päässä sijaitsevaan Shanhaiguanin pikkukaupunkiin katsomaan merenrannalla sijaitsevaa Vanhaa Lohikäärmeen Päätä, joka on Kiinanmuurin yksi alkupäistä. Muuri oli hieno, mutta ilma kylmä ja kaupunki kuollut talvisaikaan.

Muurilla, Siellä Mistä Kaikki Alkaa

Toinen viikonloppu vierähti toisen suomalaisen kaverin junaillessa itsensä Tianjinistä viikonlopuksi Pekingiin, jolloin sain jälleen kerran syyn leikkiä vähän turistia. Kävimme muun muassa vähemmän mainostetulla turistikohteella, 798 Art Districtillä, jossa on esillä modernia taidetta rähjäisellä lähiöalueella kaduilla ja gallerioissa, ja Etelä-Pekingissä sijaitsevassa Taivaan temppelin puistossa.

Kolmantena viikonloppuna juhlistimme kolmannen suomalaisen kaverin synttäreitä teppanyaki-illallisella. Seurue koostui kymmenkunnasta erimaalaisia nuoria Pekingissä oleskelijoita, ja illallinen oli syötävät ja juotavat kattava buffet-ateria, jossa ruoat tilattiin edessämme seisovan kokin valmistettaviksi. Ilta jatkui Sanlitunin baarikadulle, ja tulipa siis ensimmäistä kertaa tämän kahden kuukauden aikana oltua vähän bilettelemässäkin ulkona!

Teppanyaki-illallinen

Neljäs ja viimeinen viikonloppu sisälsi teen ja talviasusteiden shoppailua neljännen suomalaisen kaverin kanssa ja pientä hämmästelyä siitä, miten nopeasti marraskuu onkaan lipunut ohitse. Joulukuuset ovat koristaneet pikkukauppoja jo viikkotolkulla ja kahvilat ovat soitattaneet joululauluja pyhäinpäivästä asti, mutta nyt se vuoden viimeinen kuukausi on todella alkanut.

Näin tällä kertaa, seuraava teksti pulpahtaa blogiin kuluvan viikon aikana!​​

Informaatio tahtoo olla vapaata

Universaalisti tunnettu tosiasia on, että kiinalaiset elävät ja vaikuttavat mediasensuurin synkässä varjossa. Kyllähän he sen itsekin tietävät.

   Oikeus sananvapauteen on kirjattu Kiinan perustuslakiin, mutta kaikki kansallista turvallisuutta häiritsevä julkinen huutelu on kielletty tarkentavissa laeissa. Kiinan kommunistinen puolue ei mitenkään salaile sitä, että esimerkiksi internetiä sensuroidaan suurella palomuurilla. Sensuurin tarkoituksena ei ole kiusata ketään, vaan ylläpitää sosiaalista harmoniaa ja suojella puutteellisella arviointikyvyllä varustettuja kansalaisia vapaan median tuomalta sekametelisopalta, jossa kukaan ei voi tietää, mikä on totta, mikä vääristeltyä totuutta, mikä puhdasta valhetta ja mikä pelkkää trollausta.

   Se on oikeastaan aika kaunis ajatus. Me länkkärit olemme tottuneet siihen, että kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa, ja verkossa on helppo saada kuuluville niin valistuneita kuin valistumattomiakin mielipiteitä. Netti on tulvillaan tavallisten pulliaisten säveltämää valkoista kohinaa, joka ei yleensä edes ansaitsisi tulla kuulluksi. Siinä missä paras argumentti demokratiaa vastaan on viiden minuutin keskustelu keskivertoäänestäjän kanssa, paras argumentti vapaata mediaa vastaan on viiden minuutin seikkailu somessa, uutissivustojen kommenttipalstoilla tai lähikaupan iltapäivälehtiständillä.

   Sosiaalinen media tietysti kukoistaa täälläkin. Tavallinen hutongintallaaja voi marmattaa netissä melko vapaasti kokemistaan vääryyksistä, mutta tietty kohteliaisuus isänmaata kohtaan kannattaa luonnollisesti aina pitää mielessä. Länkkäreiden somealustojen blokkaaminen on miltei yhdenarvoista, kun ottaa huomioon kiinalaisten käsittämättömän väenpaljouden. Twitterillä ja täkäläisellä Weibolla on suurin piirtein saman verran käyttäjiä, ja ajatelkaa jos kaikki voisivat liittyä Facebookiin – yhtäkkiä enemmistö tämän muka kansainvälisen palvelun käyttäjistä olisi kiinalaisia.

   Hakupalvelu Baidu on Googlen tavoin laajentanut vuosien saatossa toimialaansa valtavasti ja sisältää nykyään muun muassa sanakirjan, kartat, musiikkipalvelun ja Baidu Tietää -osion, josta löytyy vastaus ihan kaikkeen. Jos ei löydy, niin sinne voi lätkäistä päätään vaivaavan kysymyksen, ja suurella todennäköisyydellä miljardista kiinalaisesta joku vastaa parin minuutin sisällä. (Hauskana kielifaktana vielä, että kiinassa baidua voi käyttää verbinä samalla tavalla kuin englannissa googlea.) Kiinalaisilla on kyllä siis saatavilla kaikki palvelut, ja mikään ei estä ulkomaalaisia liittymästä täkäläisiin somealustoihin, jos haluavat kommunikoida kiinalaisten tuttaviensa kanssa.

   Kaikesta tiedotuksesta vastaa käytännössä kansallinen uutistoimisto Xinhua. Tapahtumien uutisointi eri medioissa on ihailtavan yhtenäistä, eikä kiinalaisten tarvitse kärsiä lööpeistä ja klikintuhlailusta läheskään niin paljon kuin meidän. Luonnonkatastrofeista, terrori-iskuista ja epidemioista kyllä tiedotetaan tarpeen tullessa, mutta liika varoittelu ja pelottelu vain lietsoisivat turhaan yleistä paniikkia.

   Journalistit loukkaantuvat kauheasti, kun heitä ei päästetä mässäilemään yhteiskunnan epäkohdilla ja haukkumaan hallitustaan. Ikään kuin hallinto missään muuallakaan olisi täydellistä. Olisihan se ihan hienoa, jos asioista informoitaisiin meilläkin vähän objektiivisemmin ja joku ylemmän tahon fiksu jehu suodattaisi typerät kommentit bittiavaruuteen.

   Niin että onko vapaa media sitten se kaikkein tärkein itseisarvo?

   Niin, no. Eettiset kysymykset, poliittiset vangit, tavisten mustavalkoinen käsitys kansainvälisistä suhteista ja yksipuoliset mielipiteet vähemmistöalueiden hallinnosta ovat vielä oma keissinsä. Mutta ihan oikeasti, joka kerta kun tappelen vpn-yhteyden kanssa saadakseni blogitekstit julkaistua tällä pahamaineisen Googlen ylläpitämällä alustalla, haluaisin sanoa puolueen julkisuusosastolle(!) tasan kaksi sanaa:

   Relatkaa vähän.

Turistina kotikaupungissa

Viimeinen viikko on hurahtanut nopeasti kierrätettäessä Suomesta tullutta siskoa ympäri Pekingiä. Kaukomailta saapunut vieras oli itsellekin hyvä syy käydä katselemassa paikallisia turistirysiä, joihin ei muuten ollut vielä tällä Kiinan-reissulla tullut pahemmin rysähdettyä.

PERJANTAI

Laura tuli aamulla lentokentältä metroilla, jotka nauttivat vuosisadan ruuhkista. Jätin tämän yön yli lentäneen lapsukaisen kotiini nukkumaan ja lähdin itse työskentelemään. Illalla kävimme kämppisten ulkona syömässä läheisessä ravintolassa.

LAUANTAI

Lähdimme Lauran kanssa aamulla kauas Pekingin luoteisnurkassa sijaitsevaan Kesäpalatsiin, jossa keisareilla oli tapana mökkeillä aina viime vuosisadalle asti.

Perus kesämökki

Perus Laura

Hivuttauduimme metrolinjoja pitkin kotiinpäin pysähtyen ensin eläintarhan lähellä olevalla entistä Silkkikujaa muistuttavalla kauppatalolla ja sitten Pekingin suurimmalla kävelykadulla, Wangfujingilla. Kauppojen tarjonta ei oikein kohdannut kysyntäämme, mutta nautimme kyllä Wangfujingiltä löytyvän ruokakujan antimista.

Näistä me ei nautittu. Eläviä miniskorpioneja sätkimässä tikuissa.

SUNNUNTAI

天安门

Sunnuntaina heräsimme varhain lähteäksemme Taivaallisen rauhan aukiolle ja Kiellettyyn kaupunkiin ennen pahimpia iltapäiväruuhkia.

   Turistikohteissa huomaa, että vaikkei pekingiläisiä enää hetkauta katukuvassa näkyvät ulkomaalaiset, niin Pekingissä vierailevia ulkopaikkakuntalaisia kyllä hetkauttaa. Yhteiskuvia ja salakuvia ja pitkiä katseita siis riitti.

   Kielletystä kaupungista palasimme pienen kujaravintolan – jollaiset muuten omasta mielestäni ovat Kiinan parasta antia – kautta kotiin kolmen tunnin päikkäreille/yöunien jatkeille. Illaksi menimme katsomaan akrobatiaesitystä.

MAANANTAI

Töiden jälkeen tapasimme vanhaa perhetuttua illallisen merkeissä. Tofua, lihaa, pinaattikiinankaalia, nuudelia, riisiä, lisää lihaa. Ja taateliriisijälkkäriä. Ja ankanräpylöitä.

TIISTAI

水上公园

Tiistaina pidin lomapäivän, jolloin hurautimme junalla puoli tuntia Tianjiniin katselemaan vierasta kaupunkia ja siellä vaihdossa olevaa kauppiskaveriani. Kävimme matkamuistomyyjien kansoittamassa vanhassa kaupungissa, rauhallisella buddhalaistemppelialueella, 水上-puistossa ja illallisella muutaman vaihtarin kanssa.

   Opiskelijoille 50 juania eli noin seitsemän euroa maksaneessa buffetissa oli tarjolla oli käsittämätön määrä erilaisia lihoja, kasviksia, mereneläviä, hedelmiä, salaattia, tofua, outouksia kuten perhosentoukkia ja juomia limusta, esanssisesta mansikkamehusta ja yltiömakeista kahvijuomista olueen ja viinaan. Ei voi kuin ihmetellä, että mistä ravintola oikein repii katteensa.

Temppelialue

Kliseinen ravintolaryhmäkuva

KESKIVIIKKO

Palattuani töistä Wujun höyrytti Lauralle ja minulle päivälliseksi edellisenä päivänä ostamiaan rapuja. Rapu raukat olivat joutuneet elämään jääkaapissa sidottuina yli vuorokauden ajan. Palanpainikkeeksi maistoimme jotain kiinalaista makeahkoa viinaa, joka perinteisesti kuuluu rapujen kanssa nautittavaksi. Ei siis tämä kaukoitäinen perinne juuri eroa pohjoismaisista kräftskivoista.

Illaksi menimme vielä moikkaamaan Tomppaa, vaimoaan ja hurmaavaa kaksivuotiasta tytärtään. Tällä kertaa tarjolla oli laulukaskaan toukkien sijasta hedelmiä ja syysjuhlan aikaan tarjottavien kuukakkujen tapaisia erilaisia pikku leivoksia.

TORSTAI

Saatoin Lauran aamulla varhain metroasemalle, jolta hän pääsi lentokentälle ja minä suurlähetystölle. Niin vierähti ohi tämäkin riemukas ajanjakso.

Työn raskaan raadanta

Olen yli kolme viikkoa seurannut työhuoneeni ikkunasta viereen nousevan pilvenpiirtäjän kasvutarinaa. Kiinalaiset kyllä osaavat heilutella hihoja, kun jotain pitää saada nopeasti valmiiksi. Ja hyvin ovat nämä kymmenen vuoden aikana rakennetut lukemattomat pytingit pystyssä pysyneet, joten nopeasti tehty työ ei välttämättä ole hutiloiden tehty työ. Työntekijät ilmeisesti tietävät, mitä tekevät.

   He voivat huoletta kävellä rakenteilla olevan talon reunalla 30. kerroksessa ilman turhia valjaita sun muita naruja, koska tietävät kyllä, mitä tekevät.

   He istuvat ahkerasti hitsaamassa tukipalkkeja ilman suojalaseja. Ei huolta, he tietävät, mitä tekevät.

   Joku taisi sanoa heille, että kypäriä on pakko käyttää. Niinpä heillä on päissään keltaiset kypärät. Mutta kenkien ei kannata olla liian tukevia, se vain vaikeuttaisi liikkumista ja lisäisi putoamisen riskiä.

   Kolme viikkoa olen heitä katsellut, enkä koskaan ole nähnyt kenellekään sattuvan mitään. Joten mitäs sitä sen enempää kauhistelemaan.

Suomalainen jaksaa jankuttaa turvallisuudesta varmaan lähinnä paremman tekemisen puutteessa. Suomalaisen työpäivä on naurettavan lyhyt, ja osa siitäkin menee täydelliseen haaskaukseen. Kämppikset välillä kyselevät, mitä oikein teen siellä suurlähetystöllä. Kerron, että kirjoittelen raportteja ja osallistun välillä kokouksiin ja seminaareihin, joista laadin muistiinpanoja. Wujun kysyi joskus, kuinka monta sanaa pystyn kirjoittamaan päivässä. En saanut edes muodostettua järkevää lausetta vastaukseksi, kun kysymys tuntui niin älyttömältä. Kai sitä voisi tuntikausia suoltaa tekstiä liukuhihnasyötöllä, mutta vaikea nähdä sellaisen olevan mitenkään hyödyksi yhteiskunnalle (tai palvelevan kansaa, kuten puhemies Mao olisi iskevämmin ilmaissut).

   Olen useita kertoja kuullut hämmästyneen kysymyksen ”joko sä pääsit?” tullessani viiden aikaan töistä kotiin. Ja minun mielestäni viideltä on tosi myöhään. Omenasovelluksia kehittelevän Xutaon työpäivät kestävät kyllä myös noin yhdeksästä viiteen, mutta häntäkin joskus järkytin mainitsemalla, että meillä töissä on ihan ookoo jutella välillä työkaverin kanssa. Hänen seitsemisen työtuntiaan menevät sentään oikeasti koodailuun, eikä työnantaja ikinä sallisi tyhjänpäiväistä rupattelua työaikana.

Suomalaiset eivät harrasta hierarkiaa. Työpaikalla kaikkia puhutellaan etunimillä asemasta riippumatta. Voin moikata suurlähetystön virkamiehiä kuin kavereita ja rupatella siivoojan kanssa viikonloppusuunnitelmista.

Miltei kaikilla toimistotyöntekijöillä Kiinassa on lounastauko kello 12–13. Eikä siitä jousteta. Kerran omalla ruokiksellani harhailin pimeiden betonikäytävien syövereistä löytyneeseen postitoimistoon jättääkseni yhden kirjeen. Kello oli 12.43 ja astuin sisään avoimesta ovesta. Tiskin takana istui virkailija syömässä noutoruoka-annosta. Sanoin haluavani lähettää kirjeen, mutta työntekijä kertoi viileästi olevansa ruokatauolla kello yhteen asti. Ei siinä mitään, sallittakoon heille taukonsa ja ruokarauhansa, mutta tuntui absurdilta, että postitoimiston ovi oli apposen auki ja työntekijä tiskin takana syömässä, eikä hän voinut vastaanottaa yhtä ainoaa kirjettä, jonka rahastamiseen olisi mennyt alle puoli minuuttia.

Kiinalaisen eläkeikä on alhainen. Naiset kuulemma jäävät usein eläkkeelle noin 55-vuotiaina ja miehet 60-vuotiaina. Vähän epätasa-arvoista, mutta niin elämä kai on. Kiinalainen eläkejärjestelmä on mutkikas kuin möykky raakaa pikanuudelia. Karkeasti yksinkertaistaen kuitenkin joka miehen paras vanhuudenturva on lapsi, joka pystyy elättämään vanhempansa. Suomalaisille on hyvin vieras ajatus, että aikuinen lapsi ottaisi vanhempansa luokseen asumaan, mutta Kiinassa se on täysin normaalia. Ei mikään itsestäänselvyys, mutta täysin normaalia.

Suomalainen ei oikein arvosta kiinalaista työkuria ja työntekijän kannalta epäedullisia ehtoja. Kiinalainen ei oikein arvosta suomalaista tehottomuutta ja työnantajan kunnioittamisen puutetta.

Voi kulttuurien kohtaamista.

Eläinpassivismin sietämätön ankeus

Lauantaina menimme kämppisten Wujunin ja Xutaon kanssa Pekingin eläintarhaan. Yli puoli tuntia kestävän metromatkan aikana ehdittiin jutustella vähän kaikenlaista, mutta yhden referoinninarvoisen keskustelun kävin Wujunin kanssa.

–        Onks siellä Suomessa kans eläintarhoja?

–        Joo, onhan siellä. Niissä on paljon eksoottisiaki eläimiä, mut esimerkiks elefantteja meillä ei enää saa olla. Ja eläimillä on vähän enemmän tilaa ku täällä. Mun mielestä on tosi ikävää ku elefanteilla ei oo täällä tilaa liikkuakaan.

–        Haha, Suomessa eläimilläki on ihmisoikeudet?

–        Nii. Tai eläinoikeudet.

–        Ainii, eläinoikeudet…

Jos nyt kuitenkin sysätään hetkeksi sivuun pohjoismainen moraalikäsitykseni, niin onhan eläimiä kiva katsella. Emme onneksi ehtineet usean tunnin reissulla edes nähdä elefantteja ja kissaeläimiä pienissä häkeissään, kun Pekingin eläintarha on niin laaja.

   Tässä pientä kuvakollaasia eläimistöstä. Suurin osa kuvista on Wujunin ottamia, vaikka ei sen niin väliä kun Kiinassa ei juuri harrasteta tekijänoikeuksia.

Ja vielä kuvia Kiinan ylpeydenaiheesta ja korkea-arvoisesta diplomaatista. Alempana on yhteiskuvat Wujunin ja Xutaon kanssa, jotka oli tosi innoissaan kun kysyin, onko ookoo laittaa heidän kuvansa suomalaiseen blogiini.

Sunnuntaina koko kommuuni sai lisäannoksen eläimellisyyttä, kun Wujun yllättäen tuli illalla kotiin juuri ostamansa koiranpennun kanssa. Hauva on kyllä maailman söpöin, mutta jälleen kerran pohjoismaista moraalikäsitystä raastettiin kuin lantunpalaa. Kiinassa on paljon eläinkauppoja, joissa pennut odottavat pikkuisissa häkeissään ohikulkijaa, joka hurmaantuu niiden söpöydestä ja voi hankkia perheenlisäyksen vaikka heräteostoksena. Näin ollen kaduilla näkyy harva se päivä siistin näköisiä kulkukoiria, joiden omistajat ovat kyllästyneet huomattuaan, kuinka paljon vaivannäköä lemmikki oikeastaan vaatiikaan.

Sanokaa moi Lilille!

Kellään taloudessa ei ole aavistustakaan, miten koirasta pidetään huolta tai mitä sille voi antaa ruoaksi. Niinpä minusta tuli mututuntumani ja koiraa kohtaan tuntemani sympatian suomin eväin omistajan luottokonsultti hoito-ohjeissa. Eiköhän Lili saa tästä vielä hyvän kodin!

Irrelevanttia lingvistiikkaa

Kuulumiset rajoittuvat tällä hetkellä siihen, että töissä on kivaa ja elo kämppisten kanssa leppoisaa. Niinpä tällä kertaa pureudutaan elämäntapahtumista raportoinnin sijaan yhteen mieliaiheistani: kieli-ilmiöihin.

   Olen Pekingissä ollessani oppinut muutaman kiinankielisen sanan ja sananparren, jotka ansaitsevat tulla vatvotuiksi tällaisessa helposti lähestyttävässä muodossa. Ja kielethän ovat hauskoja.

   Yksi ensimmäisistä oppimistani uutuuksista oli keisari Kangxin muinoin lanseeraama lausahdus 朕知道了 zhèn zhīdàole, hyvin vapaasti käännettynä "okei". Ilmaisua 知道了 zhīdàole, "tiedetään", käytetään kuittaamiseen, kun on ymmärtänyt toisen selittämän asian. 朕 zhèn taas oli keisareiden käyttämä yksikön ensimmäistä persoonaa ilmaiseva sana. Kangxi siis vastasi epäkiinnostavina pitämiinsä tiedotteisiin ytimekkäällä ilmaisulla, joka tarkoitti jotakuinkin "meidän ylhäisyytemme on vastaanottanut ja ymmärtänyt viestin, eikä aio ryhtyä mihinkään jatkotoimenpiteisiin tai halua enää kuulla nillitystänne". Nykyään tätä vuosisatojen takaista lauselmaa on alettu viljellä puhe- ja somekielessä astetta värikkäämpänä tapana sanoa "joo tiiän".

Viime viikolla opin, että Lähi-itä on kiinaksi kirjaimellisesti keski-itä, 中东 zhōng dōng . Mutta eihän kyseinen alue ole täältä katsottuna todellakaan idässä! Opetettuaan minulle tämän sanan kämppikseni rupesi itsekin ensimmäistä kertaa ihmettelemään asiaa, jolloin sain kunnian valistaa häntä selittämällä, että kyseessä on vain suora käännös alkujaan länsimaisesta nimityksestä.

   Noin vuosi sitten pohdin astetta syvällisemmin tätä Lähi-itä/Middle East -kysymystä ja tein nettisanakirjan avulla pientä tutkimusta aiheesta. (Kyllä, se oli mielenkiintoisempaa kuin lukea seuraavan päivän tenttiin siitä, mitä mieltä Taylor oli johtamisesta tai joku Fukoo vallasta ja sen ilmenemismuodoista.) Selvisi, että lähi- ja keski-etuliite vaihtelevat eurooppalaisissa kielissä täysin satunnaisesti. Muun muassa saksasta löytyy molemmat ilmaisut, Nahen Osten ja Mittlerer Osten. Kysyin asiasta saksalaiselta kaveriltani, joka sanoi, että voisi ihan hyvin käyttää kumpaa tahansa, eikä tiennyt, oliko niillä jotain eroa. Niinpä selvitin vielä Wikipediasta, tuosta tiedonjanoisten vehreästä keitaasta, että kyseessä on kaksi osittain päällekkäistä aluetta, joista arkikielessä puhutaan usein miten sattuu. Luulen, ettei afganistanilainen loukkaantuisi virheellisestä väittämästä ”Afghanistan ist ein Staat im Nahen Osten” sen enempää kuin itse loukkaantuisin lausahduksesta ”So the Scandinavian countries, such as Finland…”

   Kolmannen sanan opin laittaessani viime tiistaina, tasan kaksi viikkoa täällä asuttuani, ekaa kertaa itse ruokaa keittiössä. Säädettyäni aikani kaasuhellan kanssa sain heiteltyä pannulle sieltä Wal-Martista ostamani pavun- ja tofunpalaset. Koodaajakämppis ja huonekaverinsa pölähtivät kotiin kesken tätä kulinaarista taiteilua, ja jäivät katselemaan paistinlastan heilutteluani. Marmatin englanniksi, että yleisön läsnäolo aiheutti paineita, ja koodaaja käänsi sanan paine, 压力 yā lì. Mieleni puhaltui, kun tajusin, että kiinassakin samaa sanaa käytetään sekä fysiikassa että sosiaalisessa merkityksessä, ihan niin kuin englannissa ja suomessa. 力 lì on yleissana voimalle, ja kirjaimellisesti kyseessä on painovoima, tai painamisvoima.

   Jotkut asiat on ihan tosi simppeleitä, ne vain pitää ensin oppia.

Korkean tason kokkailua. Tofu paistinpannulle ja kuppinuudelin sekaan.

Näin tällä kertaa, alkavan viikonlopun aktiviteettien jälkeen pukkaa taas ajankohtaisempaa tapahtumaraportointia!

Asiakaspalvelu aasialaisittain

Väitän, että kaikki Suomesta itään joskus matkustaneet ovat todenneet, ettei asiakkaan ystävällinen kohtelu todellakaan ole mikään kansainvälinen normi. Kiina on taloudellisen nousukiitonsa jälkeen kokemassa luonnollista valumista teollisuusmaasta palveluyhteiskunnaksi, mutta täälläkään hymy ei yksinkertaisesti kuulu asiakaspalvelijan työnkuvaan.

   Joku haluaa tähän väliin vikistä, että eihän Suomessakaan aina saa hyvää palvelua. Niinpä niin, mutta me sentään odotamme sellaista, emmekö vain?

   Tympeistä kiinalaisista myyjistä ja tarjoilijoista riittäisi kilometrin verran tarinoita, mutta pidetään tämä juttu parissakymmenessä senttimetrissä.

Mun hoodzit. Kuvan katu ei mitenkään liity juttuun.

Toissapäivänä tein tutkimusretken parin kilometrin päässä sijaitsevaan Wal-Martiin. Voi kyllä, täältä löytyi kuin löytyikin amerikkalaistyylinen perheenäitien kansoittama ostoskärryparatiisi! Tallustin kassoille tofupaketin ja shampoon kanssa todetakseni, ettei jonottajille ollut jätetty minkäänlaista käytävätilaa ja että kassahihnat loistivat poissaolollaan. Ostokset lätkittiin pari tavaraa kerrallaan minimaalisen pienelle tasolle piipattaviksi ja pakattiin saman tien laukkuun. Rahastaja ja asiakkaat eivät puhutelleet toisiaan, ja kassapoika miltei hämmentyi kiittäessäni lopussa. En ole varma, pitäisikö minun sitkeästi jatkaa kivan asiakkaan leikkimistä vai ihailla tätä meren itäpuolelta haetun supermarkettikonseptin saumatonta sopeuttamista paikalliseen kulttuuriin.

   Kerran Silkkikujalla – ennen tätä lasiseinien aikakautta – sovitin yhtä paitaa parin naismyyjän pitämässä kojussa. Totesin, etten halunnutkaan paitaa, kiitin ja lähdin. Kävellessäni pois myyjä valitti todella kiukkuisesti kaverilleen siitä, kuinka omahyväiset länkkärit kehtaavat tulla vain haaskaamaan heidän aikaansa eivätkä edes osta mitään.

   Monet asiakaspalvelijat lähiravintolan tarjoilijoista aina Jingxin ratsastustilan rahastajiin asti tuntuvat tieten tahtoen varovan olemasta ystävällisiä, etteivät vaikuttaisi siltä, että yrittävät mielistellä ulkomaalaista. Voisin kai melkein oikeutetusti pitää itseäni rasismin uhrina, mutta todennäköisesti kyseisissä tapauksissa kaikille asiakkaille ollaan tasapuolisen töykeitä.

   Vaikea sanoa, en ole koskaan ollut kiinalaisena Kiinassa.

   Asiakaspalveluun näytetään kuitenkin panostavan kansainvälisissä ketjuissa. Vaatekaupoissa myyjät huutelevat vähän väliä mikrofoneihinsa tervetulotoivotuksia enemmän tai vähemmän innostuneen kuuloisina ja kehottavat asiakkaita sovittamaan rohkeasti vaatteita. Eurooppalaisissa ravintoloissa henkilökunta hymyilee kuin Naantalin aurinko poutapäivänä. Ja jopa väsyneiden kioskinpitäjien kiviset kasvot saa usein kirkastumaan pienellä small talkilla.

   Kiinalaisethan ovat oikeasti todella avuliasta ja vieraanvaraista porukkaa. Se ei vain yleensä näy tilanteissa, joissa asiakas kohdataan kertaluontoisesti. Yleensä minun on vaikea löytää itsestäni sisäistä kylteriä, mutta nyt se on nostanut päätään ja ilmoittanut uskovansa vakaasti Kiinasta löytyvän markkinarakoa liiketoiminnalle, jonka menestys perustuisi ensisijaisesti ystävälliseen ja tasokkaaseen palveluun.

   Itse taidan tosin jatkossakin tyytyä tähän ystävällisen ja tasokkaan asiakkaan rooliin.

Syksy lähestyy

Aurinko paistaa, katuporat laulavat ja ilma alkaa tuntua syksyiseltä. Sitkeän suomalaisenkin on myönnyttävä pitämään välillä takkia ulkona. Tuuli on ollut melkoisen voimakasta jo muutaman päivän, mutta valittamista ei ole, sillä tuuli tuo poikkeuksetta mukanaan sinisen taivaan.

   Kävin lauantaina aamupäivällä suurlähetystön toisen harjoittelijan kanssa lähellä sijaitsevassa 日坛-puistossa, Auringon temppelin puistossa. Kuvia tähdittävät lammikko, jossa ei valitettavasti saanut uida, ja pari silmäystävällisempää maisemaa.

Kyllä tuon vihreän peitteen alla oikeasti on vettä.

   Täkäläisissä puistoissa on myös mielenkiintoisia kuntosalilaitteita jäljitteleviä leikkipuistokapistuksia. Toistaiseksi on jäänyt arvoitukseksi, käykö niissä lapset leikkimässä, aikuiset oikeasti treenaamassa vai vanhukset jumppaamassa päiväkävelynsä yhteydessä. Tällä kertaa sieltä löytyi joka sukupolven edustajaa pari kappaletta. Kävimme itsekin kokeilemassa crosstrainereita, mutta korvat irtisanoutuivat kitisevästä metallista ennen kuin yksikään kalori ehti palaa.

   Puiston jälkeen kävimme lounaan kautta Silkkikujalla, joka ei todellakaan ole enää entisensä. Hälyisten käytävien, sekavien hyllyjen ja aggressiivisesti tyrkyttävien kauppiaiden sijasta kohtasimme lasitettuja kojuja, siistejä esillepanoja ja vaihtelevia tuotevalikoimia. Muutamassa kerroksessa seiniä koristivat kyltit, joissa ilmoitettiin tuotteiden hintojen olevan kiinteitä ja kiellettiin tinkimästä. Myyjät kuitenkin ilmoittivat jo tuotteita vilkaistaessa, että voivat kyllä myydä ne halvemmalla, ”just for you”. Basaarimainen tunnelma on hiipunut, ja oli jokseenkin hämmentävää katsella tyylikkäästi sisustetuissa kojuissa näkyviä tuotteita, jotka ovat ihan saman laatuisia kuin aina ennenkin.

Tällainenkin uutuusputiikki Silkkarilla

Lounasaikaan läksin tyytyväisenä korkkaamaan aasinlihapaikkaa ainoan kotona olevan kämppiksen kanssa. Toinen ykköshuoneen jätkistä on pelaamassa koripalloa ja kiinteistönvälittäjäkaksikko on tänäänkin töissä. Ilmeisesti huomenna maanantaina koittaa heidän lepopäivänsä. Aasipaikka yllätti positiivisesti, hintataso korkeintaan Mäkkärin luokkaa (vaikea vertailla, koska en ole vuosikausiin käynyt kiinalaisessa 麦当劳ssa) eikä aasi maistukaan hevoselta niin kuin olin ajatellut.

Aasinlihakeittoa ja aasinlihaleiväkkeitä

Illalla mennään katsomaan jotain kiinalaista elokuvaa. Kämppikset ovat elokuvien suurkuluttajia, mutta genret näyttävät rajoittuvan suurin piirtein action- ja zombielokuviin. Saa nähdä, kumpaan kategoriaan iltainen aktiviteetti sitten kuuluu.

Loppukommentiksi valitettakoon siitä, kuinka Kiinassa tällainen optimistinen maailmanparantajakin muuttuu käveleväksi ekokatastrofiksi. Kierrätysmahdollisuuksia ei ole – sisäpihalta löytyy erikseen sekajäteroskis ja kierrätysroskis, mutta kuulemma jäteauto kippaa sisällöt ihan samaan laariin. Juomavesi on pakko ostaa pulloissa, jotka taas on pakko heittää ihan vain samaiseen sekajätteeseen. Maitotuotteet kannattaa terveyssyistä ostaa ulkomaisina. Liha on itsestään selvä osa jokapäiväistä ruokavaliota.
   Ehkä otan missiokseni tapakasvattaa kaikkia uusia tuttaviani ja luoda jonkinlaista henkilöbrändiä niuhottavana ja naiivina länkkärinä, jonka mielestä valojen sammuttamisella yöksi on jotain väliä.

Illalliskeskusteluja

Nyt on porukat turvallisesti Suomessa ja Sisi Australiassa, eli olen kai sitten virallisesti omillani. Toistaiseksi en ole kuitenkaan joutunut murehtimaan jokapäiväisestä leivästäni, sillä illalliset ovat tähän mennessä hoitaneet aina itse itsensä.

   Maanantaina, pestyäni töiden jälkeen kylppärin lattian, kämppikseni heräsi juuri päikkäreiltään ja kysyi, olinko jo syönyt. Ja koska en ollut, niin hän laittoi minullekin paistettua riisiä ja eilistä lihalientä. Katselimme syödessämme amerikkalaisia action-elokuvia tietokoneelta ja jutustelimme heikolla keskinäisellä ymmärrysasteella. Kyselin muun muassa, miten heidän (tämän kiinteistönvälitystoimistolla työskentelevän pariskunnan) työpäivänsä oikein menevät kun ovat aamusta iltaan töissä ja välillä kotona, mutten saanut melkein mitään selvää jätkän nopeasta puheesta. Pian hän lähti takaisin töihin ja jätti minut yksin koneensa ääreen sivistymään The Fast and the Furiousin äärelle, mutta kiinnostus lopahti aika äkkiä ja menin pesemään astiamme keittiöön, jonka kraanasta tulee jostain syystä pelkästään viileää vettä.

   Tiistaina taas toinen, ainoa kohtuullista englantia puhuva kämppikseni pyysi minut seurakseen ravintolaan. Hän ei itse laita koskaan ruokaa – neljästä kämppiksestäni ainoastaan yksi laittaa – ja ulkona syöminenhän on halpaa kuin heinä. Aikomuksena oli mennä tässä lähellä olevaan aasiravintolaan, josta saa ilmeisesti aasinlihalla täytettyjä hodarin tapaisia leiväkkeitä. Paikka oli kuitenkin jo sulkenut, joten lampsimme tien toiselle puolelle tavalliseen kiinalaiseen ravintolaan.

Ettei tekstiä tule liikaa kerralla, laitan tähän väliin kevennyksenä iskän ottamat before- ja after-kuvat lentskan ikkunasta sekä näkymät suurlähetystön ikkunasta Pekingissä ja siskon asunnosta Helsingissä.

Peking-Helsinki-Peking-Helsinki. Välillä ikävä sinitaivasta ja keuhkosyövättömyyttä.

Ravintolatarina jatkuu.
   Puhelimme chinglishiksi niitä näitä, ja rupesin vasta jälkeenpäin miettimään, kuinka hedelmällistä onkaan keskustella täysin erilaisen kulttuuritaustan omaavien henkilöiden kanssa. Onhan tässä vuosien saatossa tutustuttu yhteen jos toiseenkin ulkomaalaiseen, eikä vähiten kiinalaisiin, mutta jokainen juttutuokio tuntuu kasvattavan sosiaalista ymmärrystä piirun verran lisää.

   Ensinnäkin kävimme pienen keskustelun siivoamisesta:

–        Oliksä pyyhkiny kylppärin lattian?

–        Joo.

–        Siis mä sain melkeen sydärin (吓了一跳!) ku eilen kävelin kylppäriin ja siellä oli ihan puhasta! Ei sun ois tarvinnu, täällä käy siivooja pari kertaa kuussa.

–        Aijaa, no ei siihen menny ku muutama minuutti. Oon tottunu siivoamaan ite kotini.

–        Jouduksä aina ite siivoamaan?

–        Joo, ei Suomessa yleensä käytetä siivoojia. Helpostikos sitä kämppänsä siistinä pitää ku asuu yksin.

–        No huh huh.

Lisäksi sain selville, että kiinteistönvälittäjäkämppiksilläni on yleensä joka arkipäivä 12 tunnin työvuoro, johon sisältyy kaksi noin tunnin mittaista taukoa lounaan ja illallisen kieppeillä. Työ vaikuttaa suhteellisen vapaalta, kun kerran tyttökin silloin lähti tuosta vain näyttämään tätä asuntoa, mutta tuntuu kuitenkin aika hurjalta joutua aina olemaan kirjaimellisesti koko päivä töissä.

   Kiinassa on yleistä, että lukiosta mennään suoraan neljä vuotta kestävään yliopistoon – paineet opiskelupaikan saamiseen ovat valtavat, koska välivuoden jälkeen hakeminen muuttuu huomattavasti vaikeammaksi – jonka jälkeen siirrytään työelämään noin 22-vuotiaana. Jos oikein käsitin, niin illallisseurani, joka koodaa äppejä jossain menestyvässä firmassa, kertoi tienaavansa kuukaudessa 30 000 juania eli yli 4000 euroa. Ja työpäivät ovat normaalin pituisia, noin yhdeksästä noin viiteen. Ilmeisesti tällä ikäiselläni jätkällä ei ole mitään tarvetta sen kummemmalle itsenäisyydelle ja yksityisyydelle, kun asuu tuloistaan huolimatta ihan mielellään jaetussa solukämppähuoneessa. Ehkä hän pyrkii myös säästämään rahaa mahdollisia jatko-opintoja varten.

   Keskustelimme myös avioliittoon painostuksesta. Sanoin, ettei Suomessa vanhemmilla ole todellakaan sananvaltaa lastensa avioliitoissa ja että on ihan ookoo, vaikkei ikinä menisi naimisiin. Kämppis taas kertoi, että Kiinassa vanhempien mielestä 30 ikävuotta lähestyvä naimaton lapsi on jonkinasteinen katastrofi ja että vanhemmat muutenkin pitävät lapsia omaisuutenaan, johon heillä on täysi määräysvalta. Ei mitään uutta saastepilvien taakse piiloutuneen auringon alla, mutta oli jännä kuulla nuoren kiinalaisen itse käyttävän juuri noita sanoja, joita on tottunut kuulemaan länsimaalaisten suusta. En vaivautunut utelemaan, suunnitteleeko hän lähivuosina naivansa 400 kilometrin päässä asuvan tyttökaverinsa.

   Ruoan jälkeen menimme kauppaan, kun kerroin tarvitsevani juomavettä (jota ostetaan isoissa tonkissa, kun kraanavettä ei tietenkään voi juoda) ja vessapaperia. Päädyimme tämännäköiselle kujalle:

Supermarket?

Tänään taas löysin tieni kunnolliseen supermarkettiin, joka sijaitsi valtavan toimisto-/hotelli-/ostarirakennuksen alakerrassa. Matkalla tein puoliksi vahingossa sosiaalista koetta lähtemällä liikkeelle hupparissa ja abikollareissa. Asun hyvin lähellä Silkkikujaa, tuota turistien Mekkaa, jonka laitamilla luonnollisesti surisee joukoittain rihkamantyrkyttäjiä. Tiedoksi kuitenkin kaikille, että tyrkyttäjien hanakkuutta saa helposti murennettua pukeutumalla astetta trashymmin.
   Kaupassa oli vain muutama hassu asiakas, mutta myönnettäköön sille eksotiikkapisteitä jääkaappilämpöisestä pakasteosastosta.

Ruoan suhteen pääsin tänäänkin ihan vahingossa pälkähästä, kun kysyin kotona olevalta kämppikseltä, oliko hän jo syönyt. Hän sanoi tilanneensa ruokaa, jonka pitäisi tulla ihan kohta, ja että voin syödä sitä. Vastasin voivani ihan hyvin keittää kaupasta ostamani kuppinuudelin.
   Hetken kuluttua minulle kuitenkin tultiin tuomaan suoraan huoneeseeni kokonainen annos takeaway-ruokaa lisukkeineen päivineen, ja kämppis sujahti nopeasti takaisin huoneeseensa pelaamaan tietokonepeliä.
   Että sellaista tahatonta loiselämää tullut eleltyä. Joku päivä laitan koko joukolle sellaisen gourmet-uunilohiaterian ettei moista ole ennen nähty.
   Ai niin, eihän täällä ole uunia.

Ruokaa ja ruunikkoja

Tässäpä taas kuulumiset parin päivän ajalta.

   Perjantaiaamu alkoi tuttuun tapaan aikaisella herätyksellä. Löntystelin töihin hipihiljaisessa kaupungissa lomailevien kiinalaisten nukkuessa vielä autuaasti. Ostin aamupalakseni katukeittiöstä bingin, eräänlaisen rasvassa paistettavan pannukakun, johon sain täytteeksi kanaa ja tuoretta salaattia. En ymmärtänyt kojunpitäjän vahvasta maalaismurteesta melkein mitään, mutta osoittelu ja "不要辣椒" vievät näissä aika pitkälle.

   Lounaalla menin ensimmäistä kertaa kiinalaiseen ravintolaan muutaman työkaverin kanssa, mikä oli tosi jees. Suuri osa lähetystön suomalaisväestä on tottunut ruokailemaan alueen eurooppalaisissa ravintoloissa.

   Illalla menin Sisin kanssa japanilaiseen ravintolaan, jossa meille tuotiin kaikenlaista – enimmäkseen mereneläviä sisältävää – ruokaa yksi annos kerrallaan. Paljon on tullut syötyä raakoja vihanneksia ja kalaa, joista kovasti varoitellaan ulkomaille mentäessä. Olen kuitenkin aika vakuuttunut siitä, että kolmen kuukauden raakavihannespaastosta koituisi paljon ikävämmät seuraukset kuin mistään muusta.

Nam

Ahmittuamme koko menun seikkailimme Sisin sukulaisten luokse, josta yhdessä lähdimme varhain aamulla kaupungin ulkopuolella olevalle ratsastustilalle. En koskaan saanut selville, mitä sukulaisia nämä olivat, eikä Sisi itsekään ollut ihan varma, mutta kai tämä on sitä itämaalaisten yhteisöllisyyttä ja sukurakkautta, sukua kuin sukua.

   Perheeseen kuului vanhemmat ja kuusivuotiaat kaksostytöt. Frozen oli kova sana, kotoa löytyi Elsa-viirinauhaa ja Anna-sälää, ja Let It Gota piipitettiin iloisesti englanniksi.

   Opin tästä käynnistä muun muassa, että moottoripyörän ajamiseen Pekingissä liittyy huomattavia rajoituksia. En ollut koskaan kiinnittänyt huomiota niiden puuttumiseen kaduilta, joilla päristelee kaiken maailman mopoja, mautoja ja muita vekottimia. Näiden sukulaisten olkkarissa kuitenkin lepäili kiiltävä Harley-Davidson ilman rekkaria, jollainen kuulemma maksaa noin 3500 euroa. Laitakaupungilla ajeluun tarvittava rekkari on paljon halvempi, mutta keskustassa asuvalle perheelle sellaisen hankkimisessa ei olisi mitään järkeä.

   Lisäksi opin, että vettä tarkoittavaa shui-sanaa voi oikeastaan käyttää melkein mistä tahansa juomasta. Juomalle on kyllä varsinaisempikin yleissana, mutta siihen en ole vielä ikinä puhekielessä törmännyt.

Mutta niin. Ratsastustilalle. Syötyämme kiinalaisille epätyypillisesti aamupalaksi leipää – jota omat makunystyräni pitivät lähinnä teollisena sokeri-vehnä-lisäainemössönä – lähdimme varhain ajamaan ruuhkaiselle tielle parin tunnin päässä sijaitsevalle ihmisiä ja hevosia kuhisevalle aavikkoalueelle. Itsehän olen ollut aikaisemmin hevosen selässä tasan kerran, ja siitäkin on noin kymmenen vuotta aikaa. Siellä me kuitenkin käyskenneltiin puolisentoista tuntia, Sisi ja minä hepoillamme, molemmat pikkutytöt yhden vanhemman kanssa samalla hevosella ja kaksi tilan työntekijää omillaan.

Länkkäri

   Molemmat työntekijät olivat tyypillisiä maalaiskiinalaisia äijiä, puhuivat leveää murretta ja vaikuttivat hyvin tietämättömiltä ulkomaailmasta. Toinen oli kuitenkin kuullut Suomesta, sillä oli joskus aiemmin törmännyt suomalaisporukkaan, joka oli kaljastanut ja rellestänyt ja ylläpitänyt mainiosti kotimaamme imagoa känniääliöturistien tukikohtana. Herra sitten uteli, että miksi suomalaiset ovat niin hyviä juomaan. Vastasin, että varmaan siksi kun meillä on kylmä maa eikä mitään tekemistä. (Olisin varmaan vastannut järkevämmin, mutta vieraalla kielellä sanavalmius kärsii aika mittavia kolhuja.) Keskustelu jatkui jokseenkin seuraavanlaisesti:

–        Ai Suomessa on kylmä?

–        Joo. Se on Pohjois-Euroopassa.

–        Aijaa. Miks kaikki suomalaiset on niin valkosia?

–        No siellähän on paljon vähemmän aurinkoa.

–        Mutku eteläkiinalaiset on kaikki niin hienoja ja valkosia ja pohjoiskiinalaiset ihan mustia.

–        Joo, mutta suomalaiset on myös eri rotua. Me ollaan luonnostaan vaaleempia.

–        Mutku KAIKKI suomalaiset on valkosia.

–        Niin niin. Kun me ollaan eri rotua.

Ei siitä sen enempää.

   Siinäpähän sitten istuskelin väsyneeltä vaikuttavan hevosen löntystellessä kuuliaisesti muiden perässä.

Puolimatkassa takaisin kaupunkiin menimme korealaiseen ravintolaan, jossa jälleen kerran söin itseni ähkytäyteen aasialaista ruokaa, josta on tullut aika hyvä otanta. Otannan kruunasi iltapalaksi syömäni nuudeliannos, jonka oli laittanut sisämongolialainen kämppikseni kotiseutunsa tapaan.

   Kai silloin voi sanoa, että olen parin päivän sisään syönyt kiinalaista, japanilaista, korealaista ja mongolialaista?

Kansallispäivän huumaa

…ei näkynyt juuri muualla kuin liikenteessä. Koska kiinalaisilla on viikon verran lomaa juhlan kunniaksi (mikä aiheutti pientä katkeruutta ahkerassa länkkärityöntekijässä kunnes selvisi, ettei täällä ole yleensä joulun aikaan yhtäkään lomapäivää), monet kaupunkilaiset matkustavat kotiseuduilleen ja maalaiset taas tulevat kaupunkiin leikkimään turisteja. Jep, jopa Pekingissä voi siis välillä nähdä kiinalaisturistien näköisiä turistiryhmiä. Oli miten oli, kaupungilla ja metroissa oli aamulla ihmeen tyhjää, kun taas kaupungin ulkopuolelle vievillä valtateillä mateli lukematon määrä maallepakenijoita. Minunkin neljästä kämppiksestäni kaksi lähti nyt kotopuoleen muutamaksi päiväksi, toiset kaksi ovat kai kotoisin vähän liian kaukaa.

   Meillä suurlähetystöllä on vapaana ainoastaan tämä torstai, ja lähdimme aamutuimaan ajelemaan parin tunnin päässä sijaitsevaan sokeiden lasten lastenkotiin. Porukoilla on siellä sponssattavana peräti kaksi pitkäaikaista kummilasta, joita käyvät aina Pekingissä vieraillessaan moikkaamassa. Iloiseen joukkoomme mahtui myös äidin kiinalainen, tätä nykyä australiankiinalainen bff ja hänen tyttärensä Sisi, jonka kanssa kävin täällä samaa ala-astetta, sekä kuskina yksi niistä kiinalaisista perhetutuista, joita en ole nähnyt sitten vuosituhannen vaihteen. Kuulemma näytän kuitenkin edelleen ihan samalta kuin 8-vuotiaana.

Meitsi, äippä ja kaksi kummipoikaa

   Jutustelimme sitten aikamme kummilasten ja muiden ipanoiden kanssa, kunnes hurautimme takaisin kaupunkiin huomattavasti sujuvammassa liikenteessä. Kävimme koko porukalla syömässä, minkä jälkeen lähdin Sisin kanssa shoppailemaan ja sieltä vielä iltapalalle hänen ja äitinsä luokse.

Eilen keskiviikkona menin suoraan töistä italialaiseen ravintolaan aikamoisen rykmentin kanssa. Vanhempien, Sisin, äitinsä ja isoäitinsä lisäksi mukana oli toukkia paistanut, kämpän kanssa jeesinyt ja synttäreitään viettävä Tomppa vaimoineen. Syntymäpäivä ei oikeastaan ole täällä mikään elämää suurempi juhlapäivä, mikä on valjennut itselleni vasta nyt kypsässä iässä täällä elellessäni; lapsena tietenkin pidettiin aina kivat kaverisynttärit.

   Tilasin ravintolassa kanasalaatin ja söin tuoreita vihanneksia ensimmäistä kertaa viikkoon. Kuultuaan porukan laulavan synttärilaulun Tompalle ravintolan tarjoilijat tulivat tuomaan herralle kynttilällä varustetun tiramisuannoksen, josta kaikki saivat kommunistisen tasajaon mukaisesti lusikallisen.

Rajamäen rykmentti

Metroilin itseni sitten kotiin rättiväsyneenä juoksenneltuani aamukahdeksasta asti ympäri tihkusateista Pekingiä. Korkkasin soluasunnon suihkun, joka on ihan mielenkiintoinen laitos. Koko kylppäri on noin puolentoista neliön kokoinen, eikä sen puhtaus näytä juuri huolettaneen ketään sitten toisen maailmansodan. Kylppärissä ei voi myöskään säilyttää vessapaperia telineessä, koska se ei ikinä pysyisi kuivana suihkussa käytäessä, eli sitä pitää aina muistaa ottaa erikseen mukaan. Mutta mikäs siinä, äkkiäkös sitä talon tavoille oppii, ja arvostustani nauttii aina saatavilla oleva kuuma kraanavesi.

Kotona olen siis ehtinyt näinä päivinä pyrähtää lähinnä nukkumassa muutaman tunnin yöunet, ja tilanne tulee jatkumaan vielä pari päivää. Onneksi sunnuntaina Sisi lentää takaisin Australiaan, jossa on perheineen asustellut kymmenisen vuotta (ihanaa että kaikkien tuttujen kanssa täällä löytyy yhteisenä kielenä täydellinen chinglish) ja maanantaina porukat palaa Suomeen. Sen jälkeen suunnitelmissa on nukkua viikon ajan joka yö 16 tuntia. Ja puunata kylppäri lattiasta kattoon.

Täällä ollaan!

Niin, täällä sitä ollaan. Lapsuuden kotikaupungissa, kaksi työpäivää takana, aikaeroväsymystä hyvästellen.

   Luulin hyväuskoisesti ja kenties hiukan ylimielisesti, etten tulisi kokemaan mitään omasta mielestäni kovin ihmeellistä ainakaan heti alkuun. Väärässä olin. Onneksi.

   Vanhempani (jotka hyppäävät Kiinassa välillä useammankin kerran vuodessa) lensivät tänne samalla koneella, ja myönnetään, että vanhempien mukanaolo ja heidän tuttavaverkostonsa ovat huomattavasti pehmentäneet pudotusta tänne vanhaan mutta uuteen ympäristöön laskeutuessani. Olen toki itsenäinen ja vahva nainen, mutta eipähän tarvinnut alkaa ensi töikseen miettiä, mistä saa katon päänsä päälle, mistä metsästää ruokansa, mistä hommata itselleen asunto köyhällä kielitaidolla.

   Peking on vuosien saatossa kehittynyt kovasti, ja vaikka kävin täällä viimeksi toissavuonna, muutoksia oli jälleen havaittavissa. Pekingiläinen kaduntallaaja ei pukeutumisessaan juuri erotu helsinkiläisestä tai turkulaisesta. Vaatetus on tyylikästä mutta rentoa, länsimaisen näköinen yhdistelmä muodikkuutta ja käytännöllisyyttä. Kaukana ovat ajat (tai alueet), jolloin Kiinan suurkaupunkien katuja kansoittivat nuhjuiset työläiset ja pukumiehet. Ihmiset seisovat siististi rullaportaiden oikealla puolella ja jonottavat kuuliaisemmin kuin muistikuvissani. Ulkomaalaisia näkyy yhä enemmän, ja välillä sitä autuaasti unohtaa poikkeavansa massasta, kun paikalliset eivät enää tuijota niin kuin vielä muutama vuosi sitten. Metromatka maksaa 50 % enemmän kuin viimeksi noustuaan kahdesta yuanista kolmeen (noin 40 senttiin).

   Vaan on tässä syksyisen harmaassa kaupungissa paljon tuttuakin. Liikenteessä toimii edelleen viidakon laki. Vahvat jyräävät, heikot väistävät. Isoissa risteyksissä jalankulkijat odottelevat vihreää valoa minuuttikaupalla ennen kuin pääsevät puikkelehtimaan kääntyvien autojen ja muiden moottoriajoneuvojen välitse tois puol kattuu.

Saavuimme siis lauantaina, ja selailin heti hotellilla asuntoilmoituksia netissä ja soitatutin äidillä pari puhelua. Lyhytaikaisen vuokrasopimuksen saaminen opiskelijaystävälliseen hintaan osoittautui kovin kimurantiksi, joten päätin ajatella sitä huomenna ja läksimme tuttavan luokse iltateelle. Siellä meille tarjottiin hedelmien ja muiden herkkujen ohella pohjoiskiinalaista erikoisuutta, laulukaskaan toukkia. Toukat kasvavat ensin maassa kolme vuotta ja kiipeävät sitten puihin, jolloin niiden keräämiseen on kaksi tuntia aikaa ennen kuin ne pudottavat siipensä ja muuttuvat syömäkelvottomiksi. Toukat paistetaan öljyssä pähkinäisen makuisiksi napostelupaloiksi.

Uskaltaisitko?

Jep. Toukkia. Niillä on jalat ja silmät ja paksu ruumis ja kaikki. Yäk, sanoi sisäinen länsimaalainen nirppanokkani. Mutta vaiensin tuon nirppanokan – tietäähän sen, ettei ötököiden ällöksymiselle ravintona ole mitään järkeviä perusteita – ja söin yhden. Ja se maistui ihan hyvältä. Pähkinäiseltä, pehmeä takaruumis vähän naudanlihalta. Ja kun sen yhden oli syönyt, niin helpostikos niitä söi sitten lisääkin.

Sunnuntaina kävin sitten samaisen toukantarjoajan kanssa muutamassa kiinteistövälitystoimistossa lähellä tulevaa työpaikkaani – asuntobisnes kukoistaa ja toimistoja on joka puolella, mutten ikinä edes tunnistaisi sellaista ohi kulkiessani. Lisäksi osa toimistoista oli suljettu keskisyksyn juhlan kunniaksi, mutta yleisesti ottaen Kiinassa ei olla niin turhan tarkkoja pyhäpäivien kanssa. No, löysimme sopivan toimiston, jossa meitä palveleva tyttö selasi koneellaan jonkin aikaa vapaita asuntoja, mutta totesi, ettei minun etäisyys-, hinta- ja aikavälikriteereilläni oikein tahtonut löytyä mitään. Tyttö sitten kertoi hiukan varautuneesti, että hän itse asiassa asuu lähistöllä soluasunnossa, josta on juuri tänään muuttamassa yksi asukas pois.

   Niinpä hän lähti kesken työpäiväänsä näyttämään meille asuntoaan, jossa oli joukko maailman mukavimpia ja elämäniloisimpia kiinalaisnuoria keskellä kämppiksensä muuttohässäkkää, ja sovimme sitten, että muutan sinne heti ylihuomenna. Tilanne tuli sekavana ja yllättävänä kertapläjäyksenä, mutta soluasumisessa on itse asiassa valtavasti hyviä puolia. Edullisuuden lisäksi (en halunnut uskoa aiempia varoitteluja siitä, että Pekingissä vuokra-asunnot ovat miltei yhtä kalliita kuin Helsingissä, mutta totta se on) myös kielitaidon kehittyminen on varmasti sutjakkaampaa, kun kotona tulee juteltua paikallisten kämppisten kanssa. Ulospäin suuntautuneiden nuorten kanssa voin viritellä myös vähän sosiaalista elämää, ja voisinpahan oppia laittamaan kiinalaista ruokaakin.

Muutto uuteen kämppään!

Maanantaina aloitin sitten harjoittelijanurani suurlähetystöllä, jonka tilat sijaitsevat pikku pilvenpiirtäjän 26. kerroksessa. Siellä sitten istuskelen jouluun asti raportoimassa Kiinan taloudesta ja muista suurlähetystön kannalta relevanteista aiheista. Aika siistiä.

   Tänään tiistaina muutin hotellista uuteen kotiini, josta on alle kilometri matkaa töihin. Aamupalaksi voi ostaa vaikkapa kahden yuanin baozin katukeittiöstä, joita löytyy joka kadulta useita ihmisten kiirehtiessä töihin. Ulkona tihuttaa ja on harmaata ja kurkussa tuntuu jatkuvasti pieni pölyisyydentunne, mutta helpostikos tuollaiset kestää kun valtakunnassa on muuten kaikki niin kovin mainiosti.

晚安!