Täällä ollaan!

Niin, täällä sitä ollaan. Lapsuuden kotikaupungissa, kaksi työpäivää takana, aikaeroväsymystä hyvästellen.

   Luulin hyväuskoisesti ja kenties hiukan ylimielisesti, etten tulisi kokemaan mitään omasta mielestäni kovin ihmeellistä ainakaan heti alkuun. Väärässä olin. Onneksi.

   Vanhempani (jotka hyppäävät Kiinassa välillä useammankin kerran vuodessa) lensivät tänne samalla koneella, ja myönnetään, että vanhempien mukanaolo ja heidän tuttavaverkostonsa ovat huomattavasti pehmentäneet pudotusta tänne vanhaan mutta uuteen ympäristöön laskeutuessani. Olen toki itsenäinen ja vahva nainen, mutta eipähän tarvinnut alkaa ensi töikseen miettiä, mistä saa katon päänsä päälle, mistä metsästää ruokansa, mistä hommata itselleen asunto köyhällä kielitaidolla.

   Peking on vuosien saatossa kehittynyt kovasti, ja vaikka kävin täällä viimeksi toissavuonna, muutoksia oli jälleen havaittavissa. Pekingiläinen kaduntallaaja ei pukeutumisessaan juuri erotu helsinkiläisestä tai turkulaisesta. Vaatetus on tyylikästä mutta rentoa, länsimaisen näköinen yhdistelmä muodikkuutta ja käytännöllisyyttä. Kaukana ovat ajat (tai alueet), jolloin Kiinan suurkaupunkien katuja kansoittivat nuhjuiset työläiset ja pukumiehet. Ihmiset seisovat siististi rullaportaiden oikealla puolella ja jonottavat kuuliaisemmin kuin muistikuvissani. Ulkomaalaisia näkyy yhä enemmän, ja välillä sitä autuaasti unohtaa poikkeavansa massasta, kun paikalliset eivät enää tuijota niin kuin vielä muutama vuosi sitten. Metromatka maksaa 50 % enemmän kuin viimeksi noustuaan kahdesta yuanista kolmeen (noin 40 senttiin).

   Vaan on tässä syksyisen harmaassa kaupungissa paljon tuttuakin. Liikenteessä toimii edelleen viidakon laki. Vahvat jyräävät, heikot väistävät. Isoissa risteyksissä jalankulkijat odottelevat vihreää valoa minuuttikaupalla ennen kuin pääsevät puikkelehtimaan kääntyvien autojen ja muiden moottoriajoneuvojen välitse tois puol kattuu.

Saavuimme siis lauantaina, ja selailin heti hotellilla asuntoilmoituksia netissä ja soitatutin äidillä pari puhelua. Lyhytaikaisen vuokrasopimuksen saaminen opiskelijaystävälliseen hintaan osoittautui kovin kimurantiksi, joten päätin ajatella sitä huomenna ja läksimme tuttavan luokse iltateelle. Siellä meille tarjottiin hedelmien ja muiden herkkujen ohella pohjoiskiinalaista erikoisuutta, laulukaskaan toukkia. Toukat kasvavat ensin maassa kolme vuotta ja kiipeävät sitten puihin, jolloin niiden keräämiseen on kaksi tuntia aikaa ennen kuin ne pudottavat siipensä ja muuttuvat syömäkelvottomiksi. Toukat paistetaan öljyssä pähkinäisen makuisiksi napostelupaloiksi.

Uskaltaisitko?

Jep. Toukkia. Niillä on jalat ja silmät ja paksu ruumis ja kaikki. Yäk, sanoi sisäinen länsimaalainen nirppanokkani. Mutta vaiensin tuon nirppanokan – tietäähän sen, ettei ötököiden ällöksymiselle ravintona ole mitään järkeviä perusteita – ja söin yhden. Ja se maistui ihan hyvältä. Pähkinäiseltä, pehmeä takaruumis vähän naudanlihalta. Ja kun sen yhden oli syönyt, niin helpostikos niitä söi sitten lisääkin.

Sunnuntaina kävin sitten samaisen toukantarjoajan kanssa muutamassa kiinteistövälitystoimistossa lähellä tulevaa työpaikkaani – asuntobisnes kukoistaa ja toimistoja on joka puolella, mutten ikinä edes tunnistaisi sellaista ohi kulkiessani. Lisäksi osa toimistoista oli suljettu keskisyksyn juhlan kunniaksi, mutta yleisesti ottaen Kiinassa ei olla niin turhan tarkkoja pyhäpäivien kanssa. No, löysimme sopivan toimiston, jossa meitä palveleva tyttö selasi koneellaan jonkin aikaa vapaita asuntoja, mutta totesi, ettei minun etäisyys-, hinta- ja aikavälikriteereilläni oikein tahtonut löytyä mitään. Tyttö sitten kertoi hiukan varautuneesti, että hän itse asiassa asuu lähistöllä soluasunnossa, josta on juuri tänään muuttamassa yksi asukas pois.

   Niinpä hän lähti kesken työpäiväänsä näyttämään meille asuntoaan, jossa oli joukko maailman mukavimpia ja elämäniloisimpia kiinalaisnuoria keskellä kämppiksensä muuttohässäkkää, ja sovimme sitten, että muutan sinne heti ylihuomenna. Tilanne tuli sekavana ja yllättävänä kertapläjäyksenä, mutta soluasumisessa on itse asiassa valtavasti hyviä puolia. Edullisuuden lisäksi (en halunnut uskoa aiempia varoitteluja siitä, että Pekingissä vuokra-asunnot ovat miltei yhtä kalliita kuin Helsingissä, mutta totta se on) myös kielitaidon kehittyminen on varmasti sutjakkaampaa, kun kotona tulee juteltua paikallisten kämppisten kanssa. Ulospäin suuntautuneiden nuorten kanssa voin viritellä myös vähän sosiaalista elämää, ja voisinpahan oppia laittamaan kiinalaista ruokaakin.

Muutto uuteen kämppään!

Maanantaina aloitin sitten harjoittelijanurani suurlähetystöllä, jonka tilat sijaitsevat pikku pilvenpiirtäjän 26. kerroksessa. Siellä sitten istuskelen jouluun asti raportoimassa Kiinan taloudesta ja muista suurlähetystön kannalta relevanteista aiheista. Aika siistiä.

   Tänään tiistaina muutin hotellista uuteen kotiini, josta on alle kilometri matkaa töihin. Aamupalaksi voi ostaa vaikkapa kahden yuanin baozin katukeittiöstä, joita löytyy joka kadulta useita ihmisten kiirehtiessä töihin. Ulkona tihuttaa ja on harmaata ja kurkussa tuntuu jatkuvasti pieni pölyisyydentunne, mutta helpostikos tuollaiset kestää kun valtakunnassa on muuten kaikki niin kovin mainiosti.

晚安!