Täällä ollaan!

Ympyrä sulkeutuu. Kolmen kuukauden harjoittelu on takanapäin ja olen kotoutunut tänne puhtaaseen, pimeään ja Pekingiä huomattavasti lämpimämpään Suomeen. Enää ei tarvitse odotella töihin pääsyä, jotta valmiin blogitekstin saisi julkaistua. Muutama keskeneräinen tekstinhahmotelma jäi lepäilemään läppärin tiedostojen syövereihin, laiska kun välillä osaan olla.

Pieni paniikki kun ei matkalaukkuvaakaa. Yläraja 23kg.
Tässä kuva lentokentän baggage dropin vaa'asta. Perfect much?

Mutta Kiina. Luonnollisesti jään kaipaamaan sieltä useita asioita. Ykkösenä ruokaa. Sitä, että ulkona ollessaan voi olla satavarma siitä, että jostain lähistöltä löytyy halpaa ja herkullista kiinalaista. Ja sitä, kuinka ystävällisestä tarjoilijasta ilahtuu kahta enemmän, kun sellainen ei ole itsestäänselvyys. Ja sitä, kun kaupasta lähtiessä huikataan 慢走啊! – kulje varovasti. Ja kuinka matkalla töihin voi ostaa katukeittiöstä aamupalaksi pari yhden rämpylän baozia, kahden ja puolen rämpylän babaozhoun tai vähän kalliimman mutta edelleen alle euron maksavan täytetyn munakasrullan. Ruoanlaittoa on tosin ollut ikävä, hyvä olla taas täällä paremmin varusteltujen keittiöiden valtakunnassa.
   Kiinan parhaita puolia on myös se, että siellä kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa ilman että kukaan kauheasti ihmettelee. Eläkeläisten diskotanssiflashmobit keskellä vilkasta kävelykatua tai sivistyneen näköisen nuoren naisen oopperalaulu matkalla ruokakauppaan ovat ihan arkipäivää. Jos joku vähän törttöilee liikenteessä tai tekee uukkarin keskellä risteystä niin mitä sitten, kaikkihan tekevät niin. Kiinalaiset ovat tietyllä tapaa enemmän luonnonlapsia ja valtavassa kaupungissa tapahtuu koko ajan kaikkea.

   Ääneen tätä en sanoisi, mutta ehkä on vähän ikävä myös sitä, että erottuu massasta. Ja sitä, miten helppo on tehdä paikallisiin vaikutus hyvin puutteellisellakin kielitaidolla.

Nyky-Peking ei enää juuri muistuta sitä Pekingiä, jossa synkällä 90-luvulla (ja vähän myös harmaalla 2000-luvulla) asuin, mutta ilmapiirissä on edelleen jotain tuttua. Ikävin muutos on ehdottomasti ollut saasteiden raju lisääntyminen, mikä on ehkä suurin syy siihen, miksen haluaisi siellä enää kovin pitkää ajanjaksoa asua. Mutta takuulla tulen loppuelämäni ajan käymään Pekingissä muutaman vuoden välein.

   Ja ainakin yksi kämppiksistä on todella innostunut tulemaan käymään Euroopassa saatuaan positiivisen kuvan länsimaisesta hyvinvoinnista, vaikken mielestäni erityisemmin edes mainostanut tai tuputtanut onnellisia elinolosuhteitamme. Kukaan neljästä kämppiksestä ei ole eläissään käynyt ulkomailla, eli ehkä heidänkin elämänsä ja maailmankuvansa vähän rikastui tästä vähän erilaisesta asukista kattonsa alla.

Vaikka liitelisin missä päin maailmaa minkä hyvänsä pituisen rupeaman ja vaikka siellä olisi kuinka kivaa, niin kotimaahan on kyllä aina ollut ihana palata. Kyllä sitä miettii, että pitäisi lakata pilkkomasta elämäänsä ympäri maailmaa tällä vauhdilla, mutta sitten sitä taas vain päätyy jonnekin. Lienee geeneissä.

   Tähän siis päättyvät Kiina-ilmiöt, katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

   Rauhallista joulua ja elämyksellistä uutta vuotta kaikille!

Markkinointi ja mainonta

Jotteivät rapeat kolme vuotta markkinoinnin opintoja menisi tyystin hukkaan, saatte syvällisen analyysin kiinalaisen markkinoinnin ihmeellisestä maailmasta.

   Kiina elää mainoksista vähintäänkin yhtä paljon kuin Englanti. Televisiomainokset ovat yleensä jokseenkin hysteerisiä tai psykedeelisiä ja ulkomainonta kukoistaa. Kotioven kahvasta löytyy harva se päivä kaiken maailman lippulappusia, eivätkä kiinalaiset ole kuulleetkaan ”ei ilmaisjakelua, kiitos” -kulttuurista. Lyhyitäkin Youku-videoita ennen joutuu katsomaan puolisen minuuttia mainoksia, mutta sama taitaa kyllä päteä myös suosituimpiin YouTube-videoihin.

Tykkäsin yllä olevasta kasvovoidemainoksesta, joka löytyi metrotunnelin käytävästä.

”Puuttuuko raha, asunto, poikaystävä? Miten vain, iholtasi ei saa puuttua mitään!” Ja tytön kohdalla: ”Näkyykö minusta, että olen nukkunut vain kaksi tuntia?”

Kauppojen ulkopuolella on usein ikäiseni tyttö (no, vaikeahan näitä on arvioida kun kiinalaisilla naisilla on tapana näyttää samalta 15-vuotiaasta 40-vuotiaaksi) kuuluttamassa megafoniin päivän tarjouksia tai muuta mukavaa. Oma korvani pitää kaupan edustalla kuuluvaa möykkää todella luotaantyöntävänä, mutta kai se möykkä sitten kohderyhmäänsä vetoaa.

   Puhelinmyynti ja mainosviestit ovat Kiinassa ihan nextillä levelillä. Ei ole tavatonta saada päivittäin tusinan verran tekstiviestejä kaiken maailman yrityksiltä, vaikkei olisi ikinä luovuttanut numeroaan mihinkään. Puhelinmyyjät ovat ahkeria soittelemaan, vaikkakin osa puhelimitse esitetyistä tarjouksista on vain automaattiviestejä. Vaan mikäs siinä; jos yksi sadasta vastaanottaja tarttuu viestissä olevaan tarjoukseen, niin pelkästään Pekingin alueelle lähetetystä viestistä yritys saisi jo 200 000 uutta asiakasta.

   Joka ikisellä kioskilla, kaupalla ja liikkeellä on oltava ulkopuolellaan myös kyltti, joka vilkkuvilla neonvaloilla kertoo ravintolan nimen tai esimerkiksi ”täältä saa lähiliikenteen junalippuja”. Tämä outo valoilmiö ulottuu myös pikkukaupunkeihin, sillä onhan rafla ilman blingbling-kylttiä kuin talo ilman aitan polulla astelevaa emäntää.

   Kiinalaiset verkkosivustot ovat täydellistä sekametelisoppaa. Navigointi on yleensä epäkäytännöllistä, sivujen reunat täynnä mainoskuvia ja mahdollinen asiallisuus tukahdutettu ylitsevuotavaan värienkäyttöön – tämä tietysti pätee valitettavan moneen sivustoon ympäri maailmaa, mutta Kiina vie tässä voiton, mennen tullen. Kansainvälisten firmojen kiinalaiset sivut näyttäisivät kuitenkin vastaavan yllättävän hyvin alkuperäistä saittia. Ilmeisesti tämä korostaa merkin ulkomaisuutta, joka monessa tapauksessa on kuluttajan mielestä hyvä ominaisuus.

   Tuotemerkit ovat jostain syystä valtavan tärkeitä. Kämppiksellä on tapana udella suosimiani tuotemerkkejä maitopurkeista piilareihin, vaikka olen useasti huomauttanut, etten ole lainkaan brändiuskollinen suurimmassa osassa ostopäätöksistäni. Enkä ole koskaan aiemmin päässyt esittelemään meikkilaukkuni sisältöä tuote tuotteelta ihan vain selostaakseni, että yleensä ostan vain jonkin satunnaisen ripsarin halvemmasta päästä. (Jep, sillä kyllä oli se tyttökaveri.)

   Kiinalainen kuluttaja on huomattavasti länsimaista helpompi saada ostamaan uusinta teknologiaa ihan vain siksi, että se on uusinta. Tosin osalle populasta riittää se, että tuote näyttää uudelta ja kalliilta, mihin luonnollisesti perustuu piraattituotteiden menestys niin elektroniikassa kuin tekstiileissäkin. Tinkimismarketeissa saa nähdä huomattavasti vaivaa, jos haluaa löytää vaikkapa edullisen laukun, joka ei edes yritä esittää mitään huippumerkkiä.

   Eikä kiinalaisesta markkinoinnista puhuttaessa voi jättää huomiotta WeChattiä. Monesta ravintolasta saa alennuksen tai muun palkkion ravintolan WeChat-sivun seuraamisesta, ja somemarkkinointia tapahtuu ylipäätään enemmän tässä älypuhelinsovelluksessa kuin ensisijaisesti koneella käytettävillä alustoilla. Suomessa kyllä roikutaan puhelimien äärellä busseissa, kaduilla ja kavereiden seurassa, mutta uskokaa tai älkää, pekingiläiset vaikuttavat viettävän vielä paljon enemmän aikaa mobiililaitteidensa parissa. Kaikkien kliseisten markkinointimottojen emoa siteeraten yritykset siis todellakin osaavat tavoittaa asiakkaansa siellä, missä he ovat.

   Näin tällä kertaa. Viikon päästä istuskelenkin jo Espoossa ihmettelemässä, miksi saan koko ajan eteeni uunissa paistettua ruokaa, miksi autot hidastavat kun olen astumassa suojatielle ja miksi ihmeessä kaikki menevät kylppäriin sukkasillansa.

Käytöksen ABC

Kiinalaiset on ihan sivistymättömiä, ne vaan etuilee ja tönii ja räkii miten sattuu. Ja ryystää ja maiskuttaa ja röyhtäilee. Huutaa aamulla ja illalla ku naapurustossa yritetään nukkua. Tuijottaa ja naureskelee ja kommentoi ulkonäköä hävyttömän suorasukaisesti.

   Sanoo moni länkkäri. Eivätkä ne ihan väärässäkään ole.

   Pekingiläiset ovat kuitenkin usein käytöstavoiltaan huomattavasti länsimaisempia kuin ulkopaikkakuntalaiset, joita on sentään vain alle kolmasosa kaupungin asukkaista. Pekingiläinen ei tuijota, osaa yleensä jonottaa ja saattaa autoillessaan jopa hidastaa ollakseen ajamatta jalankulkijan yli. Mutta sivistyneellekin kiinalaiselle on ookoo esimerkiksi ryystää kuumaa keittoa suoraan kulhosta ja huomauttaa sukulaiselle tai hyvänpäiväntutulle tämän lihoneen, eikä sitä oteta tai tarkoiteta otettavaksi minään loukkauksena.

   Moiset kommentit oppii kyllä yllättävän äkkiä kuittaamaan välinpitämättömällä hymyllä. Enää ei haittaa, kun kämppis kysyy, millaisia suomalaiset yleensä ovat ruumiinrakenteeltaan ja toteaa perään "sähän et oo mikään ihan laiha" tai kun ravintolan naapuripöydässä ihmetellään avoimesti, miten nuo nuoret tytöt syövät niin paljon, vaikkeivät ole edes lihavia.

   Positiivisiakin kommentteja jaellaan länsimaisittain katsottuna turhan suoraan. Länkkärityttö saa jatkuvasti kuulla kauneudestaan etenkin keski-ikäisiltä tädeiltä. Kommentteja ei mitenkään voi ottaa henkilökohtaisina kohteliaisuuksina, kun niitä saa ihan vain näyttämällä länsimaalaiselta. Ja hyvä ettei, sillä vaikka kehuja jaellaan avokätisesti, imarreltu "kiitos" ei edes oikein sovi vastaukseksi. Täkäläiseen kulttuuriin kuuluu, että kehut torjutaan vastaamalla esimerkiksi "mitä ihmettä, minäkö", "nyt sinä kyllä liioittelet", ”enpäs puhu kiinaa läheskään tarpeeksi hyvin” tai "höpsistä, itsehän olet paljon minua fiksumpi". Omaan suomalaiskorvaani tuollaiset lausahdukset tietysti kuulostavat lähinnä lisäkehujen kalastelulta.

   Mitä tönimiseen tulee, no, se nyt on miltei pakollinen toimenpide miljoonakaupungin kadulla kulkiessa. Vaikka Itä-Aasiassa fyysinen läheisyys ei tunnetusti ole kovassa huudossa – jopa suomalaiset halailevat kavereitaan ja perheenjäseniään enemmän kuin kiinalaiset – niin käytännön syyt ovat varmaan hävittäneet tarpeen henkilökohtaiseen tilaan.

   Kiinalaisia on paljon. Niin kuin ihan tosi paljon. Julkiset kulkuneuvot on ruuhka-aikaan niin täysiä, että voi joutua odottamaan parinkin metron ohi ennen sisälle mahtumista, ja kiinalaiset ovat sentään aika hyviä pakkautumaan pieneen tilaan. Samaan aikaan kaduilla matelee loputon autosuma, ja kymmenet pilvenpiirtäjät pitävät suojissaan tuhansia asukkaita. Väkeä siis riittää maan alta korkealle taivaisiin, ja täällä Pekingin ydinkeskustaa huomattavasti rauhallisemmassa Chaoyangin kaupunginosassakin on kolme kertaa tiheämpi asutus kuin Helsingissä.

Niin että kyllä, kiinalaiset osaavat kyllä töniä, räkiä, kälättää ja murahdella asiakkaille. Parasta on osata viitata kintaalla ja ehkä harjoittaa omalla esimerkillään pienimuotoista tapakasvatusta.  Ja joissain tapauksissa tietysti sopeutua paikallisiin käytäntöihin – päästäkseen kadulla eteenpäin on parasta oppia survomaan tietään väkijoukossa, ja päästäkseen tien yli on parasta vain mennä eikä meinata.

   Pahoittelen kuitenkin jo etukäteen niitä ylimääräisiä etuiluja ja välinpitämättömiä pois tieltä sysäämisiä, joita tulen muutaman viikon päästä Suomessa harjoittamaan ennen jälleensopeutumista omaan kulttuuriini.

Muistan marraskuun

Kauan on päässyt vierähtämään edellisestä postauksesta, mutta päätin tässä vielä elvyttää Pekingin ankan ja ryhdistäytyä viimeisen kolmen viikon ajaksi. Arkipäivät ovat kuluneet töissä ja satunnaisten iltamenojen sävyttäminä, mutta tässäpä kuvaus marraskuun viikonloppujen tapahtumista.
Ensimmäisenä viikonloppuna junailin suomalaisen kaverin kanssa kolmen tunnin päässä sijaitsevaan Shanhaiguanin pikkukaupunkiin katsomaan merenrannalla sijaitsevaa Vanhaa Lohikäärmeen Päätä, joka on Kiinanmuurin yksi alkupäistä. Muuri oli hieno, mutta ilma kylmä ja kaupunki kuollut talvisaikaan.

Muurilla, Siellä Mistä Kaikki Alkaa

Toinen viikonloppu vierähti toisen suomalaisen kaverin junaillessa itsensä Tianjinistä viikonlopuksi Pekingiin, jolloin sain jälleen kerran syyn leikkiä vähän turistia. Kävimme muun muassa vähemmän mainostetulla turistikohteella, 798 Art Districtillä, jossa on esillä modernia taidetta rähjäisellä lähiöalueella kaduilla ja gallerioissa, ja Etelä-Pekingissä sijaitsevassa Taivaan temppelin puistossa.

Kolmantena viikonloppuna juhlistimme kolmannen suomalaisen kaverin synttäreitä teppanyaki-illallisella. Seurue koostui kymmenkunnasta erimaalaisia nuoria Pekingissä oleskelijoita, ja illallinen oli syötävät ja juotavat kattava buffet-ateria, jossa ruoat tilattiin edessämme seisovan kokin valmistettaviksi. Ilta jatkui Sanlitunin baarikadulle, ja tulipa siis ensimmäistä kertaa tämän kahden kuukauden aikana oltua vähän bilettelemässäkin ulkona!

Teppanyaki-illallinen

Neljäs ja viimeinen viikonloppu sisälsi teen ja talviasusteiden shoppailua neljännen suomalaisen kaverin kanssa ja pientä hämmästelyä siitä, miten nopeasti marraskuu onkaan lipunut ohitse. Joulukuuset ovat koristaneet pikkukauppoja jo viikkotolkulla ja kahvilat ovat soitattaneet joululauluja pyhäinpäivästä asti, mutta nyt se vuoden viimeinen kuukausi on todella alkanut.

Näin tällä kertaa, seuraava teksti pulpahtaa blogiin kuluvan viikon aikana!​​

Informaatio tahtoo olla vapaata

Universaalisti tunnettu tosiasia on, että kiinalaiset elävät ja vaikuttavat mediasensuurin synkässä varjossa. Kyllähän he sen itsekin tietävät.

   Oikeus sananvapauteen on kirjattu Kiinan perustuslakiin, mutta kaikki kansallista turvallisuutta häiritsevä julkinen huutelu on kielletty tarkentavissa laeissa. Kiinan kommunistinen puolue ei mitenkään salaile sitä, että esimerkiksi internetiä sensuroidaan suurella palomuurilla. Sensuurin tarkoituksena ei ole kiusata ketään, vaan ylläpitää sosiaalista harmoniaa ja suojella puutteellisella arviointikyvyllä varustettuja kansalaisia vapaan median tuomalta sekametelisopalta, jossa kukaan ei voi tietää, mikä on totta, mikä vääristeltyä totuutta, mikä puhdasta valhetta ja mikä pelkkää trollausta.

   Se on oikeastaan aika kaunis ajatus. Me länkkärit olemme tottuneet siihen, että kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa, ja verkossa on helppo saada kuuluville niin valistuneita kuin valistumattomiakin mielipiteitä. Netti on tulvillaan tavallisten pulliaisten säveltämää valkoista kohinaa, joka ei yleensä edes ansaitsisi tulla kuulluksi. Siinä missä paras argumentti demokratiaa vastaan on viiden minuutin keskustelu keskivertoäänestäjän kanssa, paras argumentti vapaata mediaa vastaan on viiden minuutin seikkailu somessa, uutissivustojen kommenttipalstoilla tai lähikaupan iltapäivälehtiständillä.

   Sosiaalinen media tietysti kukoistaa täälläkin. Tavallinen hutongintallaaja voi marmattaa netissä melko vapaasti kokemistaan vääryyksistä, mutta tietty kohteliaisuus isänmaata kohtaan kannattaa luonnollisesti aina pitää mielessä. Länkkäreiden somealustojen blokkaaminen on miltei yhdenarvoista, kun ottaa huomioon kiinalaisten käsittämättömän väenpaljouden. Twitterillä ja täkäläisellä Weibolla on suurin piirtein saman verran käyttäjiä, ja ajatelkaa jos kaikki voisivat liittyä Facebookiin – yhtäkkiä enemmistö tämän muka kansainvälisen palvelun käyttäjistä olisi kiinalaisia.

   Hakupalvelu Baidu on Googlen tavoin laajentanut vuosien saatossa toimialaansa valtavasti ja sisältää nykyään muun muassa sanakirjan, kartat, musiikkipalvelun ja Baidu Tietää -osion, josta löytyy vastaus ihan kaikkeen. Jos ei löydy, niin sinne voi lätkäistä päätään vaivaavan kysymyksen, ja suurella todennäköisyydellä miljardista kiinalaisesta joku vastaa parin minuutin sisällä. (Hauskana kielifaktana vielä, että kiinassa baidua voi käyttää verbinä samalla tavalla kuin englannissa googlea.) Kiinalaisilla on kyllä siis saatavilla kaikki palvelut, ja mikään ei estä ulkomaalaisia liittymästä täkäläisiin somealustoihin, jos haluavat kommunikoida kiinalaisten tuttaviensa kanssa.

   Kaikesta tiedotuksesta vastaa käytännössä kansallinen uutistoimisto Xinhua. Tapahtumien uutisointi eri medioissa on ihailtavan yhtenäistä, eikä kiinalaisten tarvitse kärsiä lööpeistä ja klikintuhlailusta läheskään niin paljon kuin meidän. Luonnonkatastrofeista, terrori-iskuista ja epidemioista kyllä tiedotetaan tarpeen tullessa, mutta liika varoittelu ja pelottelu vain lietsoisivat turhaan yleistä paniikkia.

   Journalistit loukkaantuvat kauheasti, kun heitä ei päästetä mässäilemään yhteiskunnan epäkohdilla ja haukkumaan hallitustaan. Ikään kuin hallinto missään muuallakaan olisi täydellistä. Olisihan se ihan hienoa, jos asioista informoitaisiin meilläkin vähän objektiivisemmin ja joku ylemmän tahon fiksu jehu suodattaisi typerät kommentit bittiavaruuteen.

   Niin että onko vapaa media sitten se kaikkein tärkein itseisarvo?

   Niin, no. Eettiset kysymykset, poliittiset vangit, tavisten mustavalkoinen käsitys kansainvälisistä suhteista ja yksipuoliset mielipiteet vähemmistöalueiden hallinnosta ovat vielä oma keissinsä. Mutta ihan oikeasti, joka kerta kun tappelen vpn-yhteyden kanssa saadakseni blogitekstit julkaistua tällä pahamaineisen Googlen ylläpitämällä alustalla, haluaisin sanoa puolueen julkisuusosastolle(!) tasan kaksi sanaa:

   Relatkaa vähän.

Turistina kotikaupungissa

Viimeinen viikko on hurahtanut nopeasti kierrätettäessä Suomesta tullutta siskoa ympäri Pekingiä. Kaukomailta saapunut vieras oli itsellekin hyvä syy käydä katselemassa paikallisia turistirysiä, joihin ei muuten ollut vielä tällä Kiinan-reissulla tullut pahemmin rysähdettyä.

PERJANTAI

Laura tuli aamulla lentokentältä metroilla, jotka nauttivat vuosisadan ruuhkista. Jätin tämän yön yli lentäneen lapsukaisen kotiini nukkumaan ja lähdin itse työskentelemään. Illalla kävimme kämppisten ulkona syömässä läheisessä ravintolassa.

LAUANTAI

Lähdimme Lauran kanssa aamulla kauas Pekingin luoteisnurkassa sijaitsevaan Kesäpalatsiin, jossa keisareilla oli tapana mökkeillä aina viime vuosisadalle asti.

Perus kesämökki

Perus Laura

Hivuttauduimme metrolinjoja pitkin kotiinpäin pysähtyen ensin eläintarhan lähellä olevalla entistä Silkkikujaa muistuttavalla kauppatalolla ja sitten Pekingin suurimmalla kävelykadulla, Wangfujingilla. Kauppojen tarjonta ei oikein kohdannut kysyntäämme, mutta nautimme kyllä Wangfujingiltä löytyvän ruokakujan antimista.

Näistä me ei nautittu. Eläviä miniskorpioneja sätkimässä tikuissa.

SUNNUNTAI

天安门

Sunnuntaina heräsimme varhain lähteäksemme Taivaallisen rauhan aukiolle ja Kiellettyyn kaupunkiin ennen pahimpia iltapäiväruuhkia.

   Turistikohteissa huomaa, että vaikkei pekingiläisiä enää hetkauta katukuvassa näkyvät ulkomaalaiset, niin Pekingissä vierailevia ulkopaikkakuntalaisia kyllä hetkauttaa. Yhteiskuvia ja salakuvia ja pitkiä katseita siis riitti.

   Kielletystä kaupungista palasimme pienen kujaravintolan – jollaiset muuten omasta mielestäni ovat Kiinan parasta antia – kautta kotiin kolmen tunnin päikkäreille/yöunien jatkeille. Illaksi menimme katsomaan akrobatiaesitystä.

MAANANTAI

Töiden jälkeen tapasimme vanhaa perhetuttua illallisen merkeissä. Tofua, lihaa, pinaattikiinankaalia, nuudelia, riisiä, lisää lihaa. Ja taateliriisijälkkäriä. Ja ankanräpylöitä.

TIISTAI

水上公园

Tiistaina pidin lomapäivän, jolloin hurautimme junalla puoli tuntia Tianjiniin katselemaan vierasta kaupunkia ja siellä vaihdossa olevaa kauppiskaveriani. Kävimme matkamuistomyyjien kansoittamassa vanhassa kaupungissa, rauhallisella buddhalaistemppelialueella, 水上-puistossa ja illallisella muutaman vaihtarin kanssa.

   Opiskelijoille 50 juania eli noin seitsemän euroa maksaneessa buffetissa oli tarjolla oli käsittämätön määrä erilaisia lihoja, kasviksia, mereneläviä, hedelmiä, salaattia, tofua, outouksia kuten perhosentoukkia ja juomia limusta, esanssisesta mansikkamehusta ja yltiömakeista kahvijuomista olueen ja viinaan. Ei voi kuin ihmetellä, että mistä ravintola oikein repii katteensa.

Temppelialue

Kliseinen ravintolaryhmäkuva

KESKIVIIKKO

Palattuani töistä Wujun höyrytti Lauralle ja minulle päivälliseksi edellisenä päivänä ostamiaan rapuja. Rapu raukat olivat joutuneet elämään jääkaapissa sidottuina yli vuorokauden ajan. Palanpainikkeeksi maistoimme jotain kiinalaista makeahkoa viinaa, joka perinteisesti kuuluu rapujen kanssa nautittavaksi. Ei siis tämä kaukoitäinen perinne juuri eroa pohjoismaisista kräftskivoista.

Illaksi menimme vielä moikkaamaan Tomppaa, vaimoaan ja hurmaavaa kaksivuotiasta tytärtään. Tällä kertaa tarjolla oli laulukaskaan toukkien sijasta hedelmiä ja syysjuhlan aikaan tarjottavien kuukakkujen tapaisia erilaisia pikku leivoksia.

TORSTAI

Saatoin Lauran aamulla varhain metroasemalle, jolta hän pääsi lentokentälle ja minä suurlähetystölle. Niin vierähti ohi tämäkin riemukas ajanjakso.

Työn raskaan raadanta

Olen yli kolme viikkoa seurannut työhuoneeni ikkunasta viereen nousevan pilvenpiirtäjän kasvutarinaa. Kiinalaiset kyllä osaavat heilutella hihoja, kun jotain pitää saada nopeasti valmiiksi. Ja hyvin ovat nämä kymmenen vuoden aikana rakennetut lukemattomat pytingit pystyssä pysyneet, joten nopeasti tehty työ ei välttämättä ole hutiloiden tehty työ. Työntekijät ilmeisesti tietävät, mitä tekevät.

   He voivat huoletta kävellä rakenteilla olevan talon reunalla 30. kerroksessa ilman turhia valjaita sun muita naruja, koska tietävät kyllä, mitä tekevät.

   He istuvat ahkerasti hitsaamassa tukipalkkeja ilman suojalaseja. Ei huolta, he tietävät, mitä tekevät.

   Joku taisi sanoa heille, että kypäriä on pakko käyttää. Niinpä heillä on päissään keltaiset kypärät. Mutta kenkien ei kannata olla liian tukevia, se vain vaikeuttaisi liikkumista ja lisäisi putoamisen riskiä.

   Kolme viikkoa olen heitä katsellut, enkä koskaan ole nähnyt kenellekään sattuvan mitään. Joten mitäs sitä sen enempää kauhistelemaan.

Suomalainen jaksaa jankuttaa turvallisuudesta varmaan lähinnä paremman tekemisen puutteessa. Suomalaisen työpäivä on naurettavan lyhyt, ja osa siitäkin menee täydelliseen haaskaukseen. Kämppikset välillä kyselevät, mitä oikein teen siellä suurlähetystöllä. Kerron, että kirjoittelen raportteja ja osallistun välillä kokouksiin ja seminaareihin, joista laadin muistiinpanoja. Wujun kysyi joskus, kuinka monta sanaa pystyn kirjoittamaan päivässä. En saanut edes muodostettua järkevää lausetta vastaukseksi, kun kysymys tuntui niin älyttömältä. Kai sitä voisi tuntikausia suoltaa tekstiä liukuhihnasyötöllä, mutta vaikea nähdä sellaisen olevan mitenkään hyödyksi yhteiskunnalle (tai palvelevan kansaa, kuten puhemies Mao olisi iskevämmin ilmaissut).

   Olen useita kertoja kuullut hämmästyneen kysymyksen ”joko sä pääsit?” tullessani viiden aikaan töistä kotiin. Ja minun mielestäni viideltä on tosi myöhään. Omenasovelluksia kehittelevän Xutaon työpäivät kestävät kyllä myös noin yhdeksästä viiteen, mutta häntäkin joskus järkytin mainitsemalla, että meillä töissä on ihan ookoo jutella välillä työkaverin kanssa. Hänen seitsemisen työtuntiaan menevät sentään oikeasti koodailuun, eikä työnantaja ikinä sallisi tyhjänpäiväistä rupattelua työaikana.

Suomalaiset eivät harrasta hierarkiaa. Työpaikalla kaikkia puhutellaan etunimillä asemasta riippumatta. Voin moikata suurlähetystön virkamiehiä kuin kavereita ja rupatella siivoojan kanssa viikonloppusuunnitelmista.

Miltei kaikilla toimistotyöntekijöillä Kiinassa on lounastauko kello 12–13. Eikä siitä jousteta. Kerran omalla ruokiksellani harhailin pimeiden betonikäytävien syövereistä löytyneeseen postitoimistoon jättääkseni yhden kirjeen. Kello oli 12.43 ja astuin sisään avoimesta ovesta. Tiskin takana istui virkailija syömässä noutoruoka-annosta. Sanoin haluavani lähettää kirjeen, mutta työntekijä kertoi viileästi olevansa ruokatauolla kello yhteen asti. Ei siinä mitään, sallittakoon heille taukonsa ja ruokarauhansa, mutta tuntui absurdilta, että postitoimiston ovi oli apposen auki ja työntekijä tiskin takana syömässä, eikä hän voinut vastaanottaa yhtä ainoaa kirjettä, jonka rahastamiseen olisi mennyt alle puoli minuuttia.

Kiinalaisen eläkeikä on alhainen. Naiset kuulemma jäävät usein eläkkeelle noin 55-vuotiaina ja miehet 60-vuotiaina. Vähän epätasa-arvoista, mutta niin elämä kai on. Kiinalainen eläkejärjestelmä on mutkikas kuin möykky raakaa pikanuudelia. Karkeasti yksinkertaistaen kuitenkin joka miehen paras vanhuudenturva on lapsi, joka pystyy elättämään vanhempansa. Suomalaisille on hyvin vieras ajatus, että aikuinen lapsi ottaisi vanhempansa luokseen asumaan, mutta Kiinassa se on täysin normaalia. Ei mikään itsestäänselvyys, mutta täysin normaalia.

Suomalainen ei oikein arvosta kiinalaista työkuria ja työntekijän kannalta epäedullisia ehtoja. Kiinalainen ei oikein arvosta suomalaista tehottomuutta ja työnantajan kunnioittamisen puutetta.

Voi kulttuurien kohtaamista.