Olen yli kolme viikkoa seurannut
työhuoneeni ikkunasta viereen nousevan pilvenpiirtäjän kasvutarinaa.
Kiinalaiset kyllä osaavat heilutella hihoja, kun jotain pitää saada nopeasti
valmiiksi. Ja hyvin ovat nämä kymmenen vuoden aikana rakennetut lukemattomat pytingit
pystyssä pysyneet, joten nopeasti tehty työ ei välttämättä ole hutiloiden tehty
työ. Työntekijät ilmeisesti tietävät, mitä tekevät.
He voivat huoletta kävellä rakenteilla olevan talon reunalla 30.
kerroksessa ilman turhia valjaita sun muita naruja, koska tietävät kyllä, mitä
tekevät.
He istuvat ahkerasti hitsaamassa tukipalkkeja ilman suojalaseja. Ei huolta,
he tietävät, mitä tekevät.
Joku taisi sanoa heille, että kypäriä on pakko käyttää. Niinpä heillä on
päissään keltaiset kypärät. Mutta kenkien ei kannata olla liian tukevia, se
vain vaikeuttaisi liikkumista ja lisäisi putoamisen riskiä.
Kolme
viikkoa olen heitä katsellut, enkä koskaan ole nähnyt kenellekään sattuvan
mitään. Joten mitäs sitä sen enempää kauhistelemaan.
Suomalainen
jaksaa jankuttaa turvallisuudesta varmaan lähinnä paremman tekemisen puutteessa.
Suomalaisen työpäivä on naurettavan lyhyt, ja osa siitäkin menee täydelliseen
haaskaukseen. Kämppikset välillä kyselevät, mitä oikein teen siellä
suurlähetystöllä. Kerron, että kirjoittelen raportteja ja osallistun välillä
kokouksiin ja seminaareihin, joista laadin muistiinpanoja. Wujun kysyi joskus,
kuinka monta sanaa pystyn kirjoittamaan päivässä. En saanut edes muodostettua
järkevää lausetta vastaukseksi, kun kysymys tuntui niin älyttömältä. Kai sitä
voisi tuntikausia suoltaa tekstiä liukuhihnasyötöllä, mutta vaikea nähdä
sellaisen olevan mitenkään hyödyksi yhteiskunnalle (tai palvelevan kansaa, kuten puhemies Mao olisi
iskevämmin ilmaissut).
Olen useita
kertoja kuullut hämmästyneen kysymyksen ”joko sä pääsit?” tullessani viiden
aikaan töistä kotiin. Ja minun mielestäni viideltä on tosi myöhään.
Omenasovelluksia kehittelevän Xutaon työpäivät kestävät kyllä myös noin
yhdeksästä viiteen, mutta häntäkin joskus järkytin mainitsemalla, että meillä
töissä on ihan ookoo jutella välillä työkaverin kanssa. Hänen seitsemisen
työtuntiaan menevät sentään oikeasti koodailuun, eikä työnantaja ikinä sallisi
tyhjänpäiväistä rupattelua työaikana.
Suomalaiset
eivät harrasta hierarkiaa. Työpaikalla kaikkia puhutellaan etunimillä asemasta
riippumatta. Voin moikata suurlähetystön virkamiehiä kuin kavereita ja
rupatella siivoojan kanssa viikonloppusuunnitelmista.
Miltei
kaikilla toimistotyöntekijöillä Kiinassa on lounastauko kello 12–13. Eikä siitä
jousteta. Kerran omalla ruokiksellani harhailin pimeiden betonikäytävien
syövereistä löytyneeseen postitoimistoon jättääkseni yhden kirjeen. Kello oli
12.43 ja astuin sisään avoimesta ovesta. Tiskin takana istui virkailija
syömässä noutoruoka-annosta. Sanoin haluavani lähettää kirjeen, mutta
työntekijä kertoi viileästi olevansa ruokatauolla kello yhteen asti. Ei siinä
mitään, sallittakoon heille taukonsa ja ruokarauhansa, mutta tuntui absurdilta,
että postitoimiston ovi oli apposen auki ja työntekijä tiskin takana syömässä,
eikä hän voinut vastaanottaa yhtä ainoaa kirjettä, jonka rahastamiseen olisi
mennyt alle puoli minuuttia.
Kiinalaisen eläkeikä on alhainen. Naiset
kuulemma jäävät usein eläkkeelle noin 55-vuotiaina ja miehet 60-vuotiaina.
Vähän epätasa-arvoista, mutta niin elämä kai on. Kiinalainen eläkejärjestelmä
on mutkikas kuin möykky raakaa pikanuudelia. Karkeasti yksinkertaistaen
kuitenkin joka miehen paras vanhuudenturva on lapsi, joka pystyy elättämään
vanhempansa. Suomalaisille on hyvin vieras ajatus, että aikuinen lapsi ottaisi
vanhempansa luokseen asumaan, mutta Kiinassa se on täysin normaalia. Ei mikään
itsestäänselvyys, mutta täysin normaalia.
Suomalainen
ei oikein arvosta kiinalaista työkuria ja työntekijän kannalta epäedullisia
ehtoja. Kiinalainen ei oikein arvosta suomalaista tehottomuutta ja työnantajan
kunnioittamisen puutetta.
Voi
kulttuurien kohtaamista.