Käytöksen ABC

Kiinalaiset on ihan sivistymättömiä, ne vaan etuilee ja tönii ja räkii miten sattuu. Ja ryystää ja maiskuttaa ja röyhtäilee. Huutaa aamulla ja illalla ku naapurustossa yritetään nukkua. Tuijottaa ja naureskelee ja kommentoi ulkonäköä hävyttömän suorasukaisesti.

   Sanoo moni länkkäri. Eivätkä ne ihan väärässäkään ole.

   Pekingiläiset ovat kuitenkin usein käytöstavoiltaan huomattavasti länsimaisempia kuin ulkopaikkakuntalaiset, joita on sentään vain alle kolmasosa kaupungin asukkaista. Pekingiläinen ei tuijota, osaa yleensä jonottaa ja saattaa autoillessaan jopa hidastaa ollakseen ajamatta jalankulkijan yli. Mutta sivistyneellekin kiinalaiselle on ookoo esimerkiksi ryystää kuumaa keittoa suoraan kulhosta ja huomauttaa sukulaiselle tai hyvänpäiväntutulle tämän lihoneen, eikä sitä oteta tai tarkoiteta otettavaksi minään loukkauksena.

   Moiset kommentit oppii kyllä yllättävän äkkiä kuittaamaan välinpitämättömällä hymyllä. Enää ei haittaa, kun kämppis kysyy, millaisia suomalaiset yleensä ovat ruumiinrakenteeltaan ja toteaa perään "sähän et oo mikään ihan laiha" tai kun ravintolan naapuripöydässä ihmetellään avoimesti, miten nuo nuoret tytöt syövät niin paljon, vaikkeivät ole edes lihavia.

   Positiivisiakin kommentteja jaellaan länsimaisittain katsottuna turhan suoraan. Länkkärityttö saa jatkuvasti kuulla kauneudestaan etenkin keski-ikäisiltä tädeiltä. Kommentteja ei mitenkään voi ottaa henkilökohtaisina kohteliaisuuksina, kun niitä saa ihan vain näyttämällä länsimaalaiselta. Ja hyvä ettei, sillä vaikka kehuja jaellaan avokätisesti, imarreltu "kiitos" ei edes oikein sovi vastaukseksi. Täkäläiseen kulttuuriin kuuluu, että kehut torjutaan vastaamalla esimerkiksi "mitä ihmettä, minäkö", "nyt sinä kyllä liioittelet", ”enpäs puhu kiinaa läheskään tarpeeksi hyvin” tai "höpsistä, itsehän olet paljon minua fiksumpi". Omaan suomalaiskorvaani tuollaiset lausahdukset tietysti kuulostavat lähinnä lisäkehujen kalastelulta.

   Mitä tönimiseen tulee, no, se nyt on miltei pakollinen toimenpide miljoonakaupungin kadulla kulkiessa. Vaikka Itä-Aasiassa fyysinen läheisyys ei tunnetusti ole kovassa huudossa – jopa suomalaiset halailevat kavereitaan ja perheenjäseniään enemmän kuin kiinalaiset – niin käytännön syyt ovat varmaan hävittäneet tarpeen henkilökohtaiseen tilaan.

   Kiinalaisia on paljon. Niin kuin ihan tosi paljon. Julkiset kulkuneuvot on ruuhka-aikaan niin täysiä, että voi joutua odottamaan parinkin metron ohi ennen sisälle mahtumista, ja kiinalaiset ovat sentään aika hyviä pakkautumaan pieneen tilaan. Samaan aikaan kaduilla matelee loputon autosuma, ja kymmenet pilvenpiirtäjät pitävät suojissaan tuhansia asukkaita. Väkeä siis riittää maan alta korkealle taivaisiin, ja täällä Pekingin ydinkeskustaa huomattavasti rauhallisemmassa Chaoyangin kaupunginosassakin on kolme kertaa tiheämpi asutus kuin Helsingissä.

Niin että kyllä, kiinalaiset osaavat kyllä töniä, räkiä, kälättää ja murahdella asiakkaille. Parasta on osata viitata kintaalla ja ehkä harjoittaa omalla esimerkillään pienimuotoista tapakasvatusta.  Ja joissain tapauksissa tietysti sopeutua paikallisiin käytäntöihin – päästäkseen kadulla eteenpäin on parasta oppia survomaan tietään väkijoukossa, ja päästäkseen tien yli on parasta vain mennä eikä meinata.

   Pahoittelen kuitenkin jo etukäteen niitä ylimääräisiä etuiluja ja välinpitämättömiä pois tieltä sysäämisiä, joita tulen muutaman viikon päästä Suomessa harjoittamaan ennen jälleensopeutumista omaan kulttuuriini.