Illalliskeskusteluja

Nyt on porukat turvallisesti Suomessa ja Sisi Australiassa, eli olen kai sitten virallisesti omillani. Toistaiseksi en ole kuitenkaan joutunut murehtimaan jokapäiväisestä leivästäni, sillä illalliset ovat tähän mennessä hoitaneet aina itse itsensä.

   Maanantaina, pestyäni töiden jälkeen kylppärin lattian, kämppikseni heräsi juuri päikkäreiltään ja kysyi, olinko jo syönyt. Ja koska en ollut, niin hän laittoi minullekin paistettua riisiä ja eilistä lihalientä. Katselimme syödessämme amerikkalaisia action-elokuvia tietokoneelta ja jutustelimme heikolla keskinäisellä ymmärrysasteella. Kyselin muun muassa, miten heidän (tämän kiinteistönvälitystoimistolla työskentelevän pariskunnan) työpäivänsä oikein menevät kun ovat aamusta iltaan töissä ja välillä kotona, mutten saanut melkein mitään selvää jätkän nopeasta puheesta. Pian hän lähti takaisin töihin ja jätti minut yksin koneensa ääreen sivistymään The Fast and the Furiousin äärelle, mutta kiinnostus lopahti aika äkkiä ja menin pesemään astiamme keittiöön, jonka kraanasta tulee jostain syystä pelkästään viileää vettä.

   Tiistaina taas toinen, ainoa kohtuullista englantia puhuva kämppikseni pyysi minut seurakseen ravintolaan. Hän ei itse laita koskaan ruokaa – neljästä kämppiksestäni ainoastaan yksi laittaa – ja ulkona syöminenhän on halpaa kuin heinä. Aikomuksena oli mennä tässä lähellä olevaan aasiravintolaan, josta saa ilmeisesti aasinlihalla täytettyjä hodarin tapaisia leiväkkeitä. Paikka oli kuitenkin jo sulkenut, joten lampsimme tien toiselle puolelle tavalliseen kiinalaiseen ravintolaan.

Ettei tekstiä tule liikaa kerralla, laitan tähän väliin kevennyksenä iskän ottamat before- ja after-kuvat lentskan ikkunasta sekä näkymät suurlähetystön ikkunasta Pekingissä ja siskon asunnosta Helsingissä.

Peking-Helsinki-Peking-Helsinki. Välillä ikävä sinitaivasta ja keuhkosyövättömyyttä.

Ravintolatarina jatkuu.
   Puhelimme chinglishiksi niitä näitä, ja rupesin vasta jälkeenpäin miettimään, kuinka hedelmällistä onkaan keskustella täysin erilaisen kulttuuritaustan omaavien henkilöiden kanssa. Onhan tässä vuosien saatossa tutustuttu yhteen jos toiseenkin ulkomaalaiseen, eikä vähiten kiinalaisiin, mutta jokainen juttutuokio tuntuu kasvattavan sosiaalista ymmärrystä piirun verran lisää.

   Ensinnäkin kävimme pienen keskustelun siivoamisesta:

–        Oliksä pyyhkiny kylppärin lattian?

–        Joo.

–        Siis mä sain melkeen sydärin (吓了一跳!) ku eilen kävelin kylppäriin ja siellä oli ihan puhasta! Ei sun ois tarvinnu, täällä käy siivooja pari kertaa kuussa.

–        Aijaa, no ei siihen menny ku muutama minuutti. Oon tottunu siivoamaan ite kotini.

–        Jouduksä aina ite siivoamaan?

–        Joo, ei Suomessa yleensä käytetä siivoojia. Helpostikos sitä kämppänsä siistinä pitää ku asuu yksin.

–        No huh huh.

Lisäksi sain selville, että kiinteistönvälittäjäkämppiksilläni on yleensä joka arkipäivä 12 tunnin työvuoro, johon sisältyy kaksi noin tunnin mittaista taukoa lounaan ja illallisen kieppeillä. Työ vaikuttaa suhteellisen vapaalta, kun kerran tyttökin silloin lähti tuosta vain näyttämään tätä asuntoa, mutta tuntuu kuitenkin aika hurjalta joutua aina olemaan kirjaimellisesti koko päivä töissä.

   Kiinassa on yleistä, että lukiosta mennään suoraan neljä vuotta kestävään yliopistoon – paineet opiskelupaikan saamiseen ovat valtavat, koska välivuoden jälkeen hakeminen muuttuu huomattavasti vaikeammaksi – jonka jälkeen siirrytään työelämään noin 22-vuotiaana. Jos oikein käsitin, niin illallisseurani, joka koodaa äppejä jossain menestyvässä firmassa, kertoi tienaavansa kuukaudessa 30 000 juania eli yli 4000 euroa. Ja työpäivät ovat normaalin pituisia, noin yhdeksästä noin viiteen. Ilmeisesti tällä ikäiselläni jätkällä ei ole mitään tarvetta sen kummemmalle itsenäisyydelle ja yksityisyydelle, kun asuu tuloistaan huolimatta ihan mielellään jaetussa solukämppähuoneessa. Ehkä hän pyrkii myös säästämään rahaa mahdollisia jatko-opintoja varten.

   Keskustelimme myös avioliittoon painostuksesta. Sanoin, ettei Suomessa vanhemmilla ole todellakaan sananvaltaa lastensa avioliitoissa ja että on ihan ookoo, vaikkei ikinä menisi naimisiin. Kämppis taas kertoi, että Kiinassa vanhempien mielestä 30 ikävuotta lähestyvä naimaton lapsi on jonkinasteinen katastrofi ja että vanhemmat muutenkin pitävät lapsia omaisuutenaan, johon heillä on täysi määräysvalta. Ei mitään uutta saastepilvien taakse piiloutuneen auringon alla, mutta oli jännä kuulla nuoren kiinalaisen itse käyttävän juuri noita sanoja, joita on tottunut kuulemaan länsimaalaisten suusta. En vaivautunut utelemaan, suunnitteleeko hän lähivuosina naivansa 400 kilometrin päässä asuvan tyttökaverinsa.

   Ruoan jälkeen menimme kauppaan, kun kerroin tarvitsevani juomavettä (jota ostetaan isoissa tonkissa, kun kraanavettä ei tietenkään voi juoda) ja vessapaperia. Päädyimme tämännäköiselle kujalle:

Supermarket?

Tänään taas löysin tieni kunnolliseen supermarkettiin, joka sijaitsi valtavan toimisto-/hotelli-/ostarirakennuksen alakerrassa. Matkalla tein puoliksi vahingossa sosiaalista koetta lähtemällä liikkeelle hupparissa ja abikollareissa. Asun hyvin lähellä Silkkikujaa, tuota turistien Mekkaa, jonka laitamilla luonnollisesti surisee joukoittain rihkamantyrkyttäjiä. Tiedoksi kuitenkin kaikille, että tyrkyttäjien hanakkuutta saa helposti murennettua pukeutumalla astetta trashymmin.
   Kaupassa oli vain muutama hassu asiakas, mutta myönnettäköön sille eksotiikkapisteitä jääkaappilämpöisestä pakasteosastosta.

Ruoan suhteen pääsin tänäänkin ihan vahingossa pälkähästä, kun kysyin kotona olevalta kämppikseltä, oliko hän jo syönyt. Hän sanoi tilanneensa ruokaa, jonka pitäisi tulla ihan kohta, ja että voin syödä sitä. Vastasin voivani ihan hyvin keittää kaupasta ostamani kuppinuudelin.
   Hetken kuluttua minulle kuitenkin tultiin tuomaan suoraan huoneeseeni kokonainen annos takeaway-ruokaa lisukkeineen päivineen, ja kämppis sujahti nopeasti takaisin huoneeseensa pelaamaan tietokonepeliä.
   Että sellaista tahatonta loiselämää tullut eleltyä. Joku päivä laitan koko joukolle sellaisen gourmet-uunilohiaterian ettei moista ole ennen nähty.
   Ai niin, eihän täällä ole uunia.

Ruokaa ja ruunikkoja

Tässäpä taas kuulumiset parin päivän ajalta.

   Perjantaiaamu alkoi tuttuun tapaan aikaisella herätyksellä. Löntystelin töihin hipihiljaisessa kaupungissa lomailevien kiinalaisten nukkuessa vielä autuaasti. Ostin aamupalakseni katukeittiöstä bingin, eräänlaisen rasvassa paistettavan pannukakun, johon sain täytteeksi kanaa ja tuoretta salaattia. En ymmärtänyt kojunpitäjän vahvasta maalaismurteesta melkein mitään, mutta osoittelu ja "不要辣椒" vievät näissä aika pitkälle.

   Lounaalla menin ensimmäistä kertaa kiinalaiseen ravintolaan muutaman työkaverin kanssa, mikä oli tosi jees. Suuri osa lähetystön suomalaisväestä on tottunut ruokailemaan alueen eurooppalaisissa ravintoloissa.

   Illalla menin Sisin kanssa japanilaiseen ravintolaan, jossa meille tuotiin kaikenlaista – enimmäkseen mereneläviä sisältävää – ruokaa yksi annos kerrallaan. Paljon on tullut syötyä raakoja vihanneksia ja kalaa, joista kovasti varoitellaan ulkomaille mentäessä. Olen kuitenkin aika vakuuttunut siitä, että kolmen kuukauden raakavihannespaastosta koituisi paljon ikävämmät seuraukset kuin mistään muusta.

Nam

Ahmittuamme koko menun seikkailimme Sisin sukulaisten luokse, josta yhdessä lähdimme varhain aamulla kaupungin ulkopuolella olevalle ratsastustilalle. En koskaan saanut selville, mitä sukulaisia nämä olivat, eikä Sisi itsekään ollut ihan varma, mutta kai tämä on sitä itämaalaisten yhteisöllisyyttä ja sukurakkautta, sukua kuin sukua.

   Perheeseen kuului vanhemmat ja kuusivuotiaat kaksostytöt. Frozen oli kova sana, kotoa löytyi Elsa-viirinauhaa ja Anna-sälää, ja Let It Gota piipitettiin iloisesti englanniksi.

   Opin tästä käynnistä muun muassa, että moottoripyörän ajamiseen Pekingissä liittyy huomattavia rajoituksia. En ollut koskaan kiinnittänyt huomiota niiden puuttumiseen kaduilta, joilla päristelee kaiken maailman mopoja, mautoja ja muita vekottimia. Näiden sukulaisten olkkarissa kuitenkin lepäili kiiltävä Harley-Davidson ilman rekkaria, jollainen kuulemma maksaa noin 3500 euroa. Laitakaupungilla ajeluun tarvittava rekkari on paljon halvempi, mutta keskustassa asuvalle perheelle sellaisen hankkimisessa ei olisi mitään järkeä.

   Lisäksi opin, että vettä tarkoittavaa shui-sanaa voi oikeastaan käyttää melkein mistä tahansa juomasta. Juomalle on kyllä varsinaisempikin yleissana, mutta siihen en ole vielä ikinä puhekielessä törmännyt.

Mutta niin. Ratsastustilalle. Syötyämme kiinalaisille epätyypillisesti aamupalaksi leipää – jota omat makunystyräni pitivät lähinnä teollisena sokeri-vehnä-lisäainemössönä – lähdimme varhain ajamaan ruuhkaiselle tielle parin tunnin päässä sijaitsevalle ihmisiä ja hevosia kuhisevalle aavikkoalueelle. Itsehän olen ollut aikaisemmin hevosen selässä tasan kerran, ja siitäkin on noin kymmenen vuotta aikaa. Siellä me kuitenkin käyskenneltiin puolisentoista tuntia, Sisi ja minä hepoillamme, molemmat pikkutytöt yhden vanhemman kanssa samalla hevosella ja kaksi tilan työntekijää omillaan.

Länkkäri

   Molemmat työntekijät olivat tyypillisiä maalaiskiinalaisia äijiä, puhuivat leveää murretta ja vaikuttivat hyvin tietämättömiltä ulkomaailmasta. Toinen oli kuitenkin kuullut Suomesta, sillä oli joskus aiemmin törmännyt suomalaisporukkaan, joka oli kaljastanut ja rellestänyt ja ylläpitänyt mainiosti kotimaamme imagoa känniääliöturistien tukikohtana. Herra sitten uteli, että miksi suomalaiset ovat niin hyviä juomaan. Vastasin, että varmaan siksi kun meillä on kylmä maa eikä mitään tekemistä. (Olisin varmaan vastannut järkevämmin, mutta vieraalla kielellä sanavalmius kärsii aika mittavia kolhuja.) Keskustelu jatkui jokseenkin seuraavanlaisesti:

–        Ai Suomessa on kylmä?

–        Joo. Se on Pohjois-Euroopassa.

–        Aijaa. Miks kaikki suomalaiset on niin valkosia?

–        No siellähän on paljon vähemmän aurinkoa.

–        Mutku eteläkiinalaiset on kaikki niin hienoja ja valkosia ja pohjoiskiinalaiset ihan mustia.

–        Joo, mutta suomalaiset on myös eri rotua. Me ollaan luonnostaan vaaleempia.

–        Mutku KAIKKI suomalaiset on valkosia.

–        Niin niin. Kun me ollaan eri rotua.

Ei siitä sen enempää.

   Siinäpähän sitten istuskelin väsyneeltä vaikuttavan hevosen löntystellessä kuuliaisesti muiden perässä.

Puolimatkassa takaisin kaupunkiin menimme korealaiseen ravintolaan, jossa jälleen kerran söin itseni ähkytäyteen aasialaista ruokaa, josta on tullut aika hyvä otanta. Otannan kruunasi iltapalaksi syömäni nuudeliannos, jonka oli laittanut sisämongolialainen kämppikseni kotiseutunsa tapaan.

   Kai silloin voi sanoa, että olen parin päivän sisään syönyt kiinalaista, japanilaista, korealaista ja mongolialaista?