Työn raskaan raadanta

Olen yli kolme viikkoa seurannut työhuoneeni ikkunasta viereen nousevan pilvenpiirtäjän kasvutarinaa. Kiinalaiset kyllä osaavat heilutella hihoja, kun jotain pitää saada nopeasti valmiiksi. Ja hyvin ovat nämä kymmenen vuoden aikana rakennetut lukemattomat pytingit pystyssä pysyneet, joten nopeasti tehty työ ei välttämättä ole hutiloiden tehty työ. Työntekijät ilmeisesti tietävät, mitä tekevät.

   He voivat huoletta kävellä rakenteilla olevan talon reunalla 30. kerroksessa ilman turhia valjaita sun muita naruja, koska tietävät kyllä, mitä tekevät.

   He istuvat ahkerasti hitsaamassa tukipalkkeja ilman suojalaseja. Ei huolta, he tietävät, mitä tekevät.

   Joku taisi sanoa heille, että kypäriä on pakko käyttää. Niinpä heillä on päissään keltaiset kypärät. Mutta kenkien ei kannata olla liian tukevia, se vain vaikeuttaisi liikkumista ja lisäisi putoamisen riskiä.

   Kolme viikkoa olen heitä katsellut, enkä koskaan ole nähnyt kenellekään sattuvan mitään. Joten mitäs sitä sen enempää kauhistelemaan.

Suomalainen jaksaa jankuttaa turvallisuudesta varmaan lähinnä paremman tekemisen puutteessa. Suomalaisen työpäivä on naurettavan lyhyt, ja osa siitäkin menee täydelliseen haaskaukseen. Kämppikset välillä kyselevät, mitä oikein teen siellä suurlähetystöllä. Kerron, että kirjoittelen raportteja ja osallistun välillä kokouksiin ja seminaareihin, joista laadin muistiinpanoja. Wujun kysyi joskus, kuinka monta sanaa pystyn kirjoittamaan päivässä. En saanut edes muodostettua järkevää lausetta vastaukseksi, kun kysymys tuntui niin älyttömältä. Kai sitä voisi tuntikausia suoltaa tekstiä liukuhihnasyötöllä, mutta vaikea nähdä sellaisen olevan mitenkään hyödyksi yhteiskunnalle (tai palvelevan kansaa, kuten puhemies Mao olisi iskevämmin ilmaissut).

   Olen useita kertoja kuullut hämmästyneen kysymyksen ”joko sä pääsit?” tullessani viiden aikaan töistä kotiin. Ja minun mielestäni viideltä on tosi myöhään. Omenasovelluksia kehittelevän Xutaon työpäivät kestävät kyllä myös noin yhdeksästä viiteen, mutta häntäkin joskus järkytin mainitsemalla, että meillä töissä on ihan ookoo jutella välillä työkaverin kanssa. Hänen seitsemisen työtuntiaan menevät sentään oikeasti koodailuun, eikä työnantaja ikinä sallisi tyhjänpäiväistä rupattelua työaikana.

Suomalaiset eivät harrasta hierarkiaa. Työpaikalla kaikkia puhutellaan etunimillä asemasta riippumatta. Voin moikata suurlähetystön virkamiehiä kuin kavereita ja rupatella siivoojan kanssa viikonloppusuunnitelmista.

Miltei kaikilla toimistotyöntekijöillä Kiinassa on lounastauko kello 12–13. Eikä siitä jousteta. Kerran omalla ruokiksellani harhailin pimeiden betonikäytävien syövereistä löytyneeseen postitoimistoon jättääkseni yhden kirjeen. Kello oli 12.43 ja astuin sisään avoimesta ovesta. Tiskin takana istui virkailija syömässä noutoruoka-annosta. Sanoin haluavani lähettää kirjeen, mutta työntekijä kertoi viileästi olevansa ruokatauolla kello yhteen asti. Ei siinä mitään, sallittakoon heille taukonsa ja ruokarauhansa, mutta tuntui absurdilta, että postitoimiston ovi oli apposen auki ja työntekijä tiskin takana syömässä, eikä hän voinut vastaanottaa yhtä ainoaa kirjettä, jonka rahastamiseen olisi mennyt alle puoli minuuttia.

Kiinalaisen eläkeikä on alhainen. Naiset kuulemma jäävät usein eläkkeelle noin 55-vuotiaina ja miehet 60-vuotiaina. Vähän epätasa-arvoista, mutta niin elämä kai on. Kiinalainen eläkejärjestelmä on mutkikas kuin möykky raakaa pikanuudelia. Karkeasti yksinkertaistaen kuitenkin joka miehen paras vanhuudenturva on lapsi, joka pystyy elättämään vanhempansa. Suomalaisille on hyvin vieras ajatus, että aikuinen lapsi ottaisi vanhempansa luokseen asumaan, mutta Kiinassa se on täysin normaalia. Ei mikään itsestäänselvyys, mutta täysin normaalia.

Suomalainen ei oikein arvosta kiinalaista työkuria ja työntekijän kannalta epäedullisia ehtoja. Kiinalainen ei oikein arvosta suomalaista tehottomuutta ja työnantajan kunnioittamisen puutetta.

Voi kulttuurien kohtaamista.