Täällä ollaan!

Ympyrä sulkeutuu. Kolmen kuukauden harjoittelu on takanapäin ja olen kotoutunut tänne puhtaaseen, pimeään ja Pekingiä huomattavasti lämpimämpään Suomeen. Enää ei tarvitse odotella töihin pääsyä, jotta valmiin blogitekstin saisi julkaistua. Muutama keskeneräinen tekstinhahmotelma jäi lepäilemään läppärin tiedostojen syövereihin, laiska kun välillä osaan olla.

Pieni paniikki kun ei matkalaukkuvaakaa. Yläraja 23kg.
Tässä kuva lentokentän baggage dropin vaa'asta. Perfect much?

Mutta Kiina. Luonnollisesti jään kaipaamaan sieltä useita asioita. Ykkösenä ruokaa. Sitä, että ulkona ollessaan voi olla satavarma siitä, että jostain lähistöltä löytyy halpaa ja herkullista kiinalaista. Ja sitä, kuinka ystävällisestä tarjoilijasta ilahtuu kahta enemmän, kun sellainen ei ole itsestäänselvyys. Ja sitä, kun kaupasta lähtiessä huikataan 慢走啊! – kulje varovasti. Ja kuinka matkalla töihin voi ostaa katukeittiöstä aamupalaksi pari yhden rämpylän baozia, kahden ja puolen rämpylän babaozhoun tai vähän kalliimman mutta edelleen alle euron maksavan täytetyn munakasrullan. Ruoanlaittoa on tosin ollut ikävä, hyvä olla taas täällä paremmin varusteltujen keittiöiden valtakunnassa.
   Kiinan parhaita puolia on myös se, että siellä kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa ilman että kukaan kauheasti ihmettelee. Eläkeläisten diskotanssiflashmobit keskellä vilkasta kävelykatua tai sivistyneen näköisen nuoren naisen oopperalaulu matkalla ruokakauppaan ovat ihan arkipäivää. Jos joku vähän törttöilee liikenteessä tai tekee uukkarin keskellä risteystä niin mitä sitten, kaikkihan tekevät niin. Kiinalaiset ovat tietyllä tapaa enemmän luonnonlapsia ja valtavassa kaupungissa tapahtuu koko ajan kaikkea.

   Ääneen tätä en sanoisi, mutta ehkä on vähän ikävä myös sitä, että erottuu massasta. Ja sitä, miten helppo on tehdä paikallisiin vaikutus hyvin puutteellisellakin kielitaidolla.

Nyky-Peking ei enää juuri muistuta sitä Pekingiä, jossa synkällä 90-luvulla (ja vähän myös harmaalla 2000-luvulla) asuin, mutta ilmapiirissä on edelleen jotain tuttua. Ikävin muutos on ehdottomasti ollut saasteiden raju lisääntyminen, mikä on ehkä suurin syy siihen, miksen haluaisi siellä enää kovin pitkää ajanjaksoa asua. Mutta takuulla tulen loppuelämäni ajan käymään Pekingissä muutaman vuoden välein.

   Ja ainakin yksi kämppiksistä on todella innostunut tulemaan käymään Euroopassa saatuaan positiivisen kuvan länsimaisesta hyvinvoinnista, vaikken mielestäni erityisemmin edes mainostanut tai tuputtanut onnellisia elinolosuhteitamme. Kukaan neljästä kämppiksestä ei ole eläissään käynyt ulkomailla, eli ehkä heidänkin elämänsä ja maailmankuvansa vähän rikastui tästä vähän erilaisesta asukista kattonsa alla.

Vaikka liitelisin missä päin maailmaa minkä hyvänsä pituisen rupeaman ja vaikka siellä olisi kuinka kivaa, niin kotimaahan on kyllä aina ollut ihana palata. Kyllä sitä miettii, että pitäisi lakata pilkkomasta elämäänsä ympäri maailmaa tällä vauhdilla, mutta sitten sitä taas vain päätyy jonnekin. Lienee geeneissä.

   Tähän siis päättyvät Kiina-ilmiöt, katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

   Rauhallista joulua ja elämyksellistä uutta vuotta kaikille!

Markkinointi ja mainonta

Jotteivät rapeat kolme vuotta markkinoinnin opintoja menisi tyystin hukkaan, saatte syvällisen analyysin kiinalaisen markkinoinnin ihmeellisestä maailmasta.

   Kiina elää mainoksista vähintäänkin yhtä paljon kuin Englanti. Televisiomainokset ovat yleensä jokseenkin hysteerisiä tai psykedeelisiä ja ulkomainonta kukoistaa. Kotioven kahvasta löytyy harva se päivä kaiken maailman lippulappusia, eivätkä kiinalaiset ole kuulleetkaan ”ei ilmaisjakelua, kiitos” -kulttuurista. Lyhyitäkin Youku-videoita ennen joutuu katsomaan puolisen minuuttia mainoksia, mutta sama taitaa kyllä päteä myös suosituimpiin YouTube-videoihin.

Tykkäsin yllä olevasta kasvovoidemainoksesta, joka löytyi metrotunnelin käytävästä.

”Puuttuuko raha, asunto, poikaystävä? Miten vain, iholtasi ei saa puuttua mitään!” Ja tytön kohdalla: ”Näkyykö minusta, että olen nukkunut vain kaksi tuntia?”

Kauppojen ulkopuolella on usein ikäiseni tyttö (no, vaikeahan näitä on arvioida kun kiinalaisilla naisilla on tapana näyttää samalta 15-vuotiaasta 40-vuotiaaksi) kuuluttamassa megafoniin päivän tarjouksia tai muuta mukavaa. Oma korvani pitää kaupan edustalla kuuluvaa möykkää todella luotaantyöntävänä, mutta kai se möykkä sitten kohderyhmäänsä vetoaa.

   Puhelinmyynti ja mainosviestit ovat Kiinassa ihan nextillä levelillä. Ei ole tavatonta saada päivittäin tusinan verran tekstiviestejä kaiken maailman yrityksiltä, vaikkei olisi ikinä luovuttanut numeroaan mihinkään. Puhelinmyyjät ovat ahkeria soittelemaan, vaikkakin osa puhelimitse esitetyistä tarjouksista on vain automaattiviestejä. Vaan mikäs siinä; jos yksi sadasta vastaanottaja tarttuu viestissä olevaan tarjoukseen, niin pelkästään Pekingin alueelle lähetetystä viestistä yritys saisi jo 200 000 uutta asiakasta.

   Joka ikisellä kioskilla, kaupalla ja liikkeellä on oltava ulkopuolellaan myös kyltti, joka vilkkuvilla neonvaloilla kertoo ravintolan nimen tai esimerkiksi ”täältä saa lähiliikenteen junalippuja”. Tämä outo valoilmiö ulottuu myös pikkukaupunkeihin, sillä onhan rafla ilman blingbling-kylttiä kuin talo ilman aitan polulla astelevaa emäntää.

   Kiinalaiset verkkosivustot ovat täydellistä sekametelisoppaa. Navigointi on yleensä epäkäytännöllistä, sivujen reunat täynnä mainoskuvia ja mahdollinen asiallisuus tukahdutettu ylitsevuotavaan värienkäyttöön – tämä tietysti pätee valitettavan moneen sivustoon ympäri maailmaa, mutta Kiina vie tässä voiton, mennen tullen. Kansainvälisten firmojen kiinalaiset sivut näyttäisivät kuitenkin vastaavan yllättävän hyvin alkuperäistä saittia. Ilmeisesti tämä korostaa merkin ulkomaisuutta, joka monessa tapauksessa on kuluttajan mielestä hyvä ominaisuus.

   Tuotemerkit ovat jostain syystä valtavan tärkeitä. Kämppiksellä on tapana udella suosimiani tuotemerkkejä maitopurkeista piilareihin, vaikka olen useasti huomauttanut, etten ole lainkaan brändiuskollinen suurimmassa osassa ostopäätöksistäni. Enkä ole koskaan aiemmin päässyt esittelemään meikkilaukkuni sisältöä tuote tuotteelta ihan vain selostaakseni, että yleensä ostan vain jonkin satunnaisen ripsarin halvemmasta päästä. (Jep, sillä kyllä oli se tyttökaveri.)

   Kiinalainen kuluttaja on huomattavasti länsimaista helpompi saada ostamaan uusinta teknologiaa ihan vain siksi, että se on uusinta. Tosin osalle populasta riittää se, että tuote näyttää uudelta ja kalliilta, mihin luonnollisesti perustuu piraattituotteiden menestys niin elektroniikassa kuin tekstiileissäkin. Tinkimismarketeissa saa nähdä huomattavasti vaivaa, jos haluaa löytää vaikkapa edullisen laukun, joka ei edes yritä esittää mitään huippumerkkiä.

   Eikä kiinalaisesta markkinoinnista puhuttaessa voi jättää huomiotta WeChattiä. Monesta ravintolasta saa alennuksen tai muun palkkion ravintolan WeChat-sivun seuraamisesta, ja somemarkkinointia tapahtuu ylipäätään enemmän tässä älypuhelinsovelluksessa kuin ensisijaisesti koneella käytettävillä alustoilla. Suomessa kyllä roikutaan puhelimien äärellä busseissa, kaduilla ja kavereiden seurassa, mutta uskokaa tai älkää, pekingiläiset vaikuttavat viettävän vielä paljon enemmän aikaa mobiililaitteidensa parissa. Kaikkien kliseisten markkinointimottojen emoa siteeraten yritykset siis todellakin osaavat tavoittaa asiakkaansa siellä, missä he ovat.

   Näin tällä kertaa. Viikon päästä istuskelenkin jo Espoossa ihmettelemässä, miksi saan koko ajan eteeni uunissa paistettua ruokaa, miksi autot hidastavat kun olen astumassa suojatielle ja miksi ihmeessä kaikki menevät kylppäriin sukkasillansa.

Käytöksen ABC

Kiinalaiset on ihan sivistymättömiä, ne vaan etuilee ja tönii ja räkii miten sattuu. Ja ryystää ja maiskuttaa ja röyhtäilee. Huutaa aamulla ja illalla ku naapurustossa yritetään nukkua. Tuijottaa ja naureskelee ja kommentoi ulkonäköä hävyttömän suorasukaisesti.

   Sanoo moni länkkäri. Eivätkä ne ihan väärässäkään ole.

   Pekingiläiset ovat kuitenkin usein käytöstavoiltaan huomattavasti länsimaisempia kuin ulkopaikkakuntalaiset, joita on sentään vain alle kolmasosa kaupungin asukkaista. Pekingiläinen ei tuijota, osaa yleensä jonottaa ja saattaa autoillessaan jopa hidastaa ollakseen ajamatta jalankulkijan yli. Mutta sivistyneellekin kiinalaiselle on ookoo esimerkiksi ryystää kuumaa keittoa suoraan kulhosta ja huomauttaa sukulaiselle tai hyvänpäiväntutulle tämän lihoneen, eikä sitä oteta tai tarkoiteta otettavaksi minään loukkauksena.

   Moiset kommentit oppii kyllä yllättävän äkkiä kuittaamaan välinpitämättömällä hymyllä. Enää ei haittaa, kun kämppis kysyy, millaisia suomalaiset yleensä ovat ruumiinrakenteeltaan ja toteaa perään "sähän et oo mikään ihan laiha" tai kun ravintolan naapuripöydässä ihmetellään avoimesti, miten nuo nuoret tytöt syövät niin paljon, vaikkeivät ole edes lihavia.

   Positiivisiakin kommentteja jaellaan länsimaisittain katsottuna turhan suoraan. Länkkärityttö saa jatkuvasti kuulla kauneudestaan etenkin keski-ikäisiltä tädeiltä. Kommentteja ei mitenkään voi ottaa henkilökohtaisina kohteliaisuuksina, kun niitä saa ihan vain näyttämällä länsimaalaiselta. Ja hyvä ettei, sillä vaikka kehuja jaellaan avokätisesti, imarreltu "kiitos" ei edes oikein sovi vastaukseksi. Täkäläiseen kulttuuriin kuuluu, että kehut torjutaan vastaamalla esimerkiksi "mitä ihmettä, minäkö", "nyt sinä kyllä liioittelet", ”enpäs puhu kiinaa läheskään tarpeeksi hyvin” tai "höpsistä, itsehän olet paljon minua fiksumpi". Omaan suomalaiskorvaani tuollaiset lausahdukset tietysti kuulostavat lähinnä lisäkehujen kalastelulta.

   Mitä tönimiseen tulee, no, se nyt on miltei pakollinen toimenpide miljoonakaupungin kadulla kulkiessa. Vaikka Itä-Aasiassa fyysinen läheisyys ei tunnetusti ole kovassa huudossa – jopa suomalaiset halailevat kavereitaan ja perheenjäseniään enemmän kuin kiinalaiset – niin käytännön syyt ovat varmaan hävittäneet tarpeen henkilökohtaiseen tilaan.

   Kiinalaisia on paljon. Niin kuin ihan tosi paljon. Julkiset kulkuneuvot on ruuhka-aikaan niin täysiä, että voi joutua odottamaan parinkin metron ohi ennen sisälle mahtumista, ja kiinalaiset ovat sentään aika hyviä pakkautumaan pieneen tilaan. Samaan aikaan kaduilla matelee loputon autosuma, ja kymmenet pilvenpiirtäjät pitävät suojissaan tuhansia asukkaita. Väkeä siis riittää maan alta korkealle taivaisiin, ja täällä Pekingin ydinkeskustaa huomattavasti rauhallisemmassa Chaoyangin kaupunginosassakin on kolme kertaa tiheämpi asutus kuin Helsingissä.

Niin että kyllä, kiinalaiset osaavat kyllä töniä, räkiä, kälättää ja murahdella asiakkaille. Parasta on osata viitata kintaalla ja ehkä harjoittaa omalla esimerkillään pienimuotoista tapakasvatusta.  Ja joissain tapauksissa tietysti sopeutua paikallisiin käytäntöihin – päästäkseen kadulla eteenpäin on parasta oppia survomaan tietään väkijoukossa, ja päästäkseen tien yli on parasta vain mennä eikä meinata.

   Pahoittelen kuitenkin jo etukäteen niitä ylimääräisiä etuiluja ja välinpitämättömiä pois tieltä sysäämisiä, joita tulen muutaman viikon päästä Suomessa harjoittamaan ennen jälleensopeutumista omaan kulttuuriini.

Muistan marraskuun

Kauan on päässyt vierähtämään edellisestä postauksesta, mutta päätin tässä vielä elvyttää Pekingin ankan ja ryhdistäytyä viimeisen kolmen viikon ajaksi. Arkipäivät ovat kuluneet töissä ja satunnaisten iltamenojen sävyttäminä, mutta tässäpä kuvaus marraskuun viikonloppujen tapahtumista.
Ensimmäisenä viikonloppuna junailin suomalaisen kaverin kanssa kolmen tunnin päässä sijaitsevaan Shanhaiguanin pikkukaupunkiin katsomaan merenrannalla sijaitsevaa Vanhaa Lohikäärmeen Päätä, joka on Kiinanmuurin yksi alkupäistä. Muuri oli hieno, mutta ilma kylmä ja kaupunki kuollut talvisaikaan.

Muurilla, Siellä Mistä Kaikki Alkaa

Toinen viikonloppu vierähti toisen suomalaisen kaverin junaillessa itsensä Tianjinistä viikonlopuksi Pekingiin, jolloin sain jälleen kerran syyn leikkiä vähän turistia. Kävimme muun muassa vähemmän mainostetulla turistikohteella, 798 Art Districtillä, jossa on esillä modernia taidetta rähjäisellä lähiöalueella kaduilla ja gallerioissa, ja Etelä-Pekingissä sijaitsevassa Taivaan temppelin puistossa.

Kolmantena viikonloppuna juhlistimme kolmannen suomalaisen kaverin synttäreitä teppanyaki-illallisella. Seurue koostui kymmenkunnasta erimaalaisia nuoria Pekingissä oleskelijoita, ja illallinen oli syötävät ja juotavat kattava buffet-ateria, jossa ruoat tilattiin edessämme seisovan kokin valmistettaviksi. Ilta jatkui Sanlitunin baarikadulle, ja tulipa siis ensimmäistä kertaa tämän kahden kuukauden aikana oltua vähän bilettelemässäkin ulkona!

Teppanyaki-illallinen

Neljäs ja viimeinen viikonloppu sisälsi teen ja talviasusteiden shoppailua neljännen suomalaisen kaverin kanssa ja pientä hämmästelyä siitä, miten nopeasti marraskuu onkaan lipunut ohitse. Joulukuuset ovat koristaneet pikkukauppoja jo viikkotolkulla ja kahvilat ovat soitattaneet joululauluja pyhäinpäivästä asti, mutta nyt se vuoden viimeinen kuukausi on todella alkanut.

Näin tällä kertaa, seuraava teksti pulpahtaa blogiin kuluvan viikon aikana!​​