Niin, täällä sitä ollaan. Lapsuuden
kotikaupungissa, kaksi työpäivää takana, aikaeroväsymystä hyvästellen.
Luulin hyväuskoisesti ja kenties hiukan
ylimielisesti, etten tulisi kokemaan mitään omasta mielestäni kovin ihmeellistä
ainakaan heti alkuun. Väärässä olin. Onneksi.
Vanhempani (jotka hyppäävät Kiinassa välillä
useammankin kerran vuodessa) lensivät tänne samalla koneella, ja myönnetään,
että vanhempien mukanaolo ja heidän tuttavaverkostonsa ovat huomattavasti pehmentäneet
pudotusta tänne vanhaan mutta uuteen ympäristöön laskeutuessani.
Olen toki itsenäinen ja vahva nainen, mutta eipähän tarvinnut alkaa ensi
töikseen miettiä, mistä saa katon päänsä päälle, mistä metsästää ruokansa,
mistä hommata itselleen asunto köyhällä kielitaidolla.
Peking on vuosien saatossa kehittynyt kovasti,
ja vaikka kävin täällä viimeksi toissavuonna, muutoksia oli jälleen
havaittavissa. Pekingiläinen kaduntallaaja ei pukeutumisessaan juuri erotu
helsinkiläisestä tai turkulaisesta. Vaatetus on tyylikästä mutta rentoa,
länsimaisen näköinen yhdistelmä muodikkuutta ja käytännöllisyyttä. Kaukana ovat
ajat (tai alueet), jolloin Kiinan suurkaupunkien katuja kansoittivat nuhjuiset työläiset
ja pukumiehet. Ihmiset seisovat siististi rullaportaiden oikealla puolella ja
jonottavat kuuliaisemmin kuin muistikuvissani. Ulkomaalaisia näkyy yhä enemmän,
ja välillä sitä autuaasti unohtaa poikkeavansa massasta, kun paikalliset eivät
enää tuijota niin kuin vielä muutama vuosi sitten. Metromatka maksaa 50 %
enemmän kuin viimeksi noustuaan kahdesta yuanista kolmeen (noin 40 senttiin).
Vaan on tässä syksyisen harmaassa kaupungissa
paljon tuttuakin. Liikenteessä toimii edelleen viidakon laki. Vahvat jyräävät,
heikot väistävät. Isoissa risteyksissä jalankulkijat odottelevat vihreää valoa
minuuttikaupalla ennen kuin pääsevät puikkelehtimaan kääntyvien autojen ja
muiden moottoriajoneuvojen välitse tois puol kattuu.
Saavuimme siis lauantaina, ja selailin heti
hotellilla asuntoilmoituksia netissä ja soitatutin äidillä pari puhelua. Lyhytaikaisen
vuokrasopimuksen saaminen opiskelijaystävälliseen hintaan osoittautui kovin
kimurantiksi, joten päätin ajatella sitä huomenna ja läksimme tuttavan luokse
iltateelle. Siellä meille tarjottiin hedelmien ja muiden herkkujen ohella
pohjoiskiinalaista erikoisuutta, laulukaskaan toukkia. Toukat kasvavat ensin
maassa kolme vuotta ja kiipeävät sitten puihin, jolloin niiden keräämiseen on
kaksi tuntia aikaa ennen kuin ne pudottavat siipensä ja muuttuvat
syömäkelvottomiksi. Toukat paistetaan öljyssä pähkinäisen makuisiksi
napostelupaloiksi.
 |
| Uskaltaisitko? |
Jep. Toukkia. Niillä on jalat ja silmät ja paksu ruumis ja kaikki. Yäk, sanoi sisäinen länsimaalainen nirppanokkani. Mutta vaiensin tuon nirppanokan – tietäähän sen, ettei ötököiden ällöksymiselle ravintona ole mitään järkeviä perusteita – ja söin yhden. Ja se maistui ihan hyvältä. Pähkinäiseltä, pehmeä takaruumis vähän naudanlihalta. Ja kun sen yhden oli syönyt, niin helpostikos niitä söi sitten lisääkin.
Sunnuntaina kävin sitten samaisen
toukantarjoajan kanssa muutamassa kiinteistövälitystoimistossa lähellä tulevaa
työpaikkaani – asuntobisnes kukoistaa ja toimistoja on joka puolella, mutten
ikinä edes tunnistaisi sellaista ohi kulkiessani. Lisäksi osa toimistoista oli
suljettu keskisyksyn juhlan kunniaksi, mutta yleisesti ottaen Kiinassa ei olla
niin turhan tarkkoja pyhäpäivien kanssa. No, löysimme sopivan toimiston, jossa meitä
palveleva tyttö selasi koneellaan jonkin aikaa vapaita asuntoja, mutta totesi,
ettei minun etäisyys-, hinta- ja aikavälikriteereilläni oikein tahtonut löytyä
mitään. Tyttö sitten kertoi hiukan varautuneesti, että hän itse asiassa asuu
lähistöllä soluasunnossa, josta on juuri tänään muuttamassa yksi asukas pois.
Niinpä hän lähti kesken työpäiväänsä
näyttämään meille asuntoaan, jossa oli joukko maailman mukavimpia ja
elämäniloisimpia kiinalaisnuoria keskellä kämppiksensä muuttohässäkkää, ja sovimme
sitten, että muutan sinne heti ylihuomenna. Tilanne tuli sekavana ja
yllättävänä kertapläjäyksenä, mutta soluasumisessa on itse asiassa valtavasti
hyviä puolia. Edullisuuden lisäksi (en halunnut uskoa aiempia varoitteluja
siitä, että Pekingissä vuokra-asunnot ovat miltei yhtä kalliita kuin
Helsingissä, mutta totta se on) myös kielitaidon kehittyminen on varmasti
sutjakkaampaa, kun kotona tulee juteltua paikallisten kämppisten kanssa.
Ulospäin suuntautuneiden nuorten kanssa voin viritellä myös vähän sosiaalista
elämää, ja voisinpahan oppia laittamaan kiinalaista ruokaakin.
 |
| Muutto uuteen kämppään! |
Maanantaina aloitin sitten harjoittelijanurani suurlähetystöllä, jonka tilat sijaitsevat pikku pilvenpiirtäjän 26. kerroksessa. Siellä sitten istuskelen jouluun asti raportoimassa Kiinan taloudesta ja muista suurlähetystön kannalta relevanteista aiheista. Aika siistiä.
Tänään tiistaina muutin hotellista uuteen
kotiini, josta on alle kilometri matkaa töihin. Aamupalaksi voi ostaa vaikkapa
kahden yuanin baozin katukeittiöstä, joita löytyy joka kadulta useita ihmisten
kiirehtiessä töihin. Ulkona tihuttaa ja on harmaata ja kurkussa tuntuu jatkuvasti
pieni pölyisyydentunne, mutta helpostikos tuollaiset kestää kun valtakunnassa
on muuten kaikki niin kovin mainiosti.
晚安!
